Tällä viikolla on ollut ihmeellisen seesteinen
olo. Vaikkei kaikki millään muotoa ole mennyt kuin Strömsössä, olen
suhtautunut asioihin zeniläisellä tyyneydellä. Mistäköhän tämä
mielenrauha on peräisin?
(Tänään ulkona näytti tältä. Urgh)
Huomasin kyllä eilen illalla yhden aika virkistävän asian: en enää stressaa turhista (paitsi niistä sairauksista). En pode suurta syyllisyyttä siitä, että kolmen kuukauden kuntosalikortista käytin vain kolmanneksen. Tai siitä, että kasvisruokavalio on viime aikoina tarkoittanut luvattoman usein pussikeittoa ja suklaata. Melkein suutuin, kun äitin mielestä mun ruokavaliossa olisi korjaamisen varaa, kun aika usein närästää aika paljon. Minulta ei kukaan vie päivittäistä kahvikuppiani (tai kahta) enää koskaan! Punaviinistäkään en aio luopua. Vihreää teetä juon vain koska se on hyvää. Näin on aika hyvä.
***
Mulla on ollut vähän ristiriitaisia tunteita viime vuosien kotoilu-trendin kanssa. Periaatteessahan olen syntynyt kotoilijaksi. Mun mielestä paras viikonloppu on tämä tällainen jota juuri vietän: aamaista hyvän elokuvan ääressä*, hetken huumassa leivottu sitruunapiirakka, gradunkirjoittelua, neulomista ja hyvää musiikkia. Tylsää ja tavallista. Ja kuitenkin niin ihanaa. Silti jotenkin ärsyttää, että tästä on tehty trendikästä. Koska silloin se heti muuttuu suorittamiseksi.
On kyllä ankeaa, kun kotona olemistakin arvotetaan sillä minkälaisia elämyksiä siellä voi kokea. Kyllä nyt olet ahkerasti kotoillut, kun kokkasit hirvipaistia parsamuhennoksella, neuloit sukat ja keitit hilloa! Haluan saada olla rauhassa laiska kotikissa. Voin viettää tällaisia super-Anna-viikonloppuja jolloin leivon sitruunapiirakoita ja saan asioita aikaan, mutta mun mielestä ihan yhtä kivaa on viettää vapaapäivää pyjamassa telkkaria katsoen ja karkkia syöden. Siinä tuskin on mitään trendikästä?
Sinänsähän mun on ihan turha ärsyyntyä tällaisesta, koska niin kauan kun en itse koe paineita täydellisesti suoritetusta kotoilusta asian pitäisi olla ihan ok. Mutta mulla on jotenkin häiritsevästi sellainen olo, että tässä nyt tunkeudutaan mun tontille ja häpäistään mulle pyhiä asioita! Kaikki superpirtsakat supersuorittajat saa mun puolesta ihan rauhassa pinkoa trikoissa lenkkipoluilla ja tehdä satatuntista työviikkoa ja harrastaa tanssia taistelulajeja shakinpelausta ja koiranäyttelyitä ja sitten paeta kiireistä arkeaan joogaretriittiin. Mutta saisko kotonaan olla ihan rauhassa ilman että tarvii kenenkään tulla keulimaan siistillä, feng shuin periaatteiden mukaan sisustetulla kodillaan jossa tuoksuu pulla ja suitsukkeet ja kaikilla on ah niin mukavaa ja seesteistä? Ilman että mun tarvii potea jotain kriisiä siitä että pian mut voidaan niputtaa tuohon joukkoon kun täällä leuhkin sitruunapiirakallani…?
Noin, onnistuinpas ärsyyntymään jostain tälläkin viikolla :D
* Olkoonkin, että tämä oli töitä varten, se oli silti ihana. Ja taas mietin, että miksi minä hullu haluan vaihtaa työpaikkaa, kun missään muualla ei varmasti kukaan maksa siitä että katson kivoja elokuvia… Sitten muistan taas ne panssarivaunut.
(Tänään ulkona näytti tältä. Urgh)
Huomasin kyllä eilen illalla yhden aika virkistävän asian: en enää stressaa turhista (paitsi niistä sairauksista). En pode suurta syyllisyyttä siitä, että kolmen kuukauden kuntosalikortista käytin vain kolmanneksen. Tai siitä, että kasvisruokavalio on viime aikoina tarkoittanut luvattoman usein pussikeittoa ja suklaata. Melkein suutuin, kun äitin mielestä mun ruokavaliossa olisi korjaamisen varaa, kun aika usein närästää aika paljon. Minulta ei kukaan vie päivittäistä kahvikuppiani (tai kahta) enää koskaan! Punaviinistäkään en aio luopua. Vihreää teetä juon vain koska se on hyvää. Näin on aika hyvä.
***
Mulla on ollut vähän ristiriitaisia tunteita viime vuosien kotoilu-trendin kanssa. Periaatteessahan olen syntynyt kotoilijaksi. Mun mielestä paras viikonloppu on tämä tällainen jota juuri vietän: aamaista hyvän elokuvan ääressä*, hetken huumassa leivottu sitruunapiirakka, gradunkirjoittelua, neulomista ja hyvää musiikkia. Tylsää ja tavallista. Ja kuitenkin niin ihanaa. Silti jotenkin ärsyttää, että tästä on tehty trendikästä. Koska silloin se heti muuttuu suorittamiseksi.
On kyllä ankeaa, kun kotona olemistakin arvotetaan sillä minkälaisia elämyksiä siellä voi kokea. Kyllä nyt olet ahkerasti kotoillut, kun kokkasit hirvipaistia parsamuhennoksella, neuloit sukat ja keitit hilloa! Haluan saada olla rauhassa laiska kotikissa. Voin viettää tällaisia super-Anna-viikonloppuja jolloin leivon sitruunapiirakoita ja saan asioita aikaan, mutta mun mielestä ihan yhtä kivaa on viettää vapaapäivää pyjamassa telkkaria katsoen ja karkkia syöden. Siinä tuskin on mitään trendikästä?
Sinänsähän mun on ihan turha ärsyyntyä tällaisesta, koska niin kauan kun en itse koe paineita täydellisesti suoritetusta kotoilusta asian pitäisi olla ihan ok. Mutta mulla on jotenkin häiritsevästi sellainen olo, että tässä nyt tunkeudutaan mun tontille ja häpäistään mulle pyhiä asioita! Kaikki superpirtsakat supersuorittajat saa mun puolesta ihan rauhassa pinkoa trikoissa lenkkipoluilla ja tehdä satatuntista työviikkoa ja harrastaa tanssia taistelulajeja shakinpelausta ja koiranäyttelyitä ja sitten paeta kiireistä arkeaan joogaretriittiin. Mutta saisko kotonaan olla ihan rauhassa ilman että tarvii kenenkään tulla keulimaan siistillä, feng shuin periaatteiden mukaan sisustetulla kodillaan jossa tuoksuu pulla ja suitsukkeet ja kaikilla on ah niin mukavaa ja seesteistä? Ilman että mun tarvii potea jotain kriisiä siitä että pian mut voidaan niputtaa tuohon joukkoon kun täällä leuhkin sitruunapiirakallani…?
Noin, onnistuinpas ärsyyntymään jostain tälläkin viikolla :D
* Olkoonkin, että tämä oli töitä varten, se oli silti ihana. Ja taas mietin, että miksi minä hullu haluan vaihtaa työpaikkaa, kun missään muualla ei varmasti kukaan maksa siitä että katson kivoja elokuvia… Sitten muistan taas ne panssarivaunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti