Lähetin eilen yhden työhaastattelun Brysseliin.
Ehdin innostua paikasta ehkä jopa naurettavan paljon siihen nähden,
etten vielä viikkoa aiemmin tiennyt siitä mitään, enkä silloin
varsinkaan vielä tiennyt, että mulla on näin järkyttävä tarve löytää
vakituinen työpaikka Brysselistä HETI. Mullahan on töitä, ja olin
ajatellut ottaa aika rennosti tuonne syksyn puolelle ainakin. Silloin
ehtisin sitten miettiä ensi vuodelle jotain uusia, parempia kuvioita.
Tai olla miettimättä, jos siltä tuntuu.
Innostuin nyt kuitenkin, koska tilaisuus tuli eteen ja tilaisuuteen on tartuttava. Ja innostuin, koska olen minä ja olen (ainakin toisinaan) melko impulsiivinen. Lähetin hakemuksen ja sitten vietinkin puolet aamupäivästä käyden kohtalaisen hedelmätöntä eipäs-juupas-väittelyä paikan sihteerin kanssa siitä, oliko sähköpostiini merkitty tarpeeksi selkeästi, mitä paikkaa haen (mielestäni sen, että sähköpostiviestin otsikkona on avoinna olevan työtehtävän täydellinen nimike “hakemus”-maininnalla ryyditettynä sekä sen, että koko puljussa näkyi olevan tasan yksi avoin työpaikka, tulisi riittää selventämään, mutta mistäs minä mitään tiedän…)
Ajattelin kuitenkin soittaa tänään vielä asiasta vastaavalle henkilölle varmistuakseni, että hakemus meni perille. Olisin varmasti vaikuttanut innokkaalta ja motivoituneelta. Päätin kuitenkin äsken, etten soitakaan. En ole enää ihan varma, olenko kovin innokas ja motivoitunut. Tuli jotenkin paineita siitä turhantärkeästä sihteeristä. Tuli sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan halua paikkaan, jossa joutuisin väistämättä niin kovin monella tavalla epämukavuusalueelleni.* Ehdinhän tänään jo lenkillä miettiä sellaisia olennaisia ja ajankohtaisia asioita kuin että mitä panisin päälleni ensimmäisenä työpäivänä (kylmä hiki kihosi selkään) tai että mitä kaikkea tuollaisessa hienossa ja tärkeässä, kansainvälisestikin merkittävässä paikassa voisikaan tällainen pieni humanisti sotkea, erityisesti nämä omat sähläysgeenini tuntien. Tässä kohtaa alipalkattu kääntämistyö alkoi taas tuntua tosi kivalta.
Kun mun mielestä on kuitenkin aika kivaa tehdä oman alan töitä. Ja on myös tosi vinkeetä että voin aamulla panna päälleni glitterleggingsit, itse kudotut keltaiset villasukat (toinen kokoa 40, eli mun omaa kokoa, ja toinen 45 - edellisestä voinee päätellä että ei ihan mun omaa kokoa…) jotka sopii kivasti keltaiseen kynsilakkaan sekä eilisen t-paidan, ja olla valmis päivän koitoksiin jos siltä tuntuu. Joskus tuntuu myös siltä että haluan mekon ja koruja ja meikkiä, ja sitten panen mekon ja koruja ja meikkiä. Mut mun ei ole pakko.
Ja sitten kuitenkin. Luulen, etten soittanut, koska vihaan puhelimessa puhumista. Ja osittain myös siksi, että en kuitenkaan ole ihan niin impulsiivinen kuin haluan antaa ymmärtää, ja mua stressaa jo nyt ajatus siitä, että joutuisin suunnittelemaan koko kevääni uudestaan jos saisinkin työpaikan ja mun pitäisi jotenkin kiirehtiä Brysseliin muuttamista.
Ehkä yritän myös todistella itselleni, etten haluakaan tuota paikkaa, jottei väistämättömältä tuntuva hylkäysviesti tuntuisi niin musertavalta. Mene ja tiedä.
****
*Teoriassa epämukavuusalueella oleminen on kai hyvä ja kehittävä asia. Käytännössä oon huomannut, että se useimmiten johtaa vain tilanteisiin joissa toivoisin voivani kadota maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi.
Innostuin nyt kuitenkin, koska tilaisuus tuli eteen ja tilaisuuteen on tartuttava. Ja innostuin, koska olen minä ja olen (ainakin toisinaan) melko impulsiivinen. Lähetin hakemuksen ja sitten vietinkin puolet aamupäivästä käyden kohtalaisen hedelmätöntä eipäs-juupas-väittelyä paikan sihteerin kanssa siitä, oliko sähköpostiini merkitty tarpeeksi selkeästi, mitä paikkaa haen (mielestäni sen, että sähköpostiviestin otsikkona on avoinna olevan työtehtävän täydellinen nimike “hakemus”-maininnalla ryyditettynä sekä sen, että koko puljussa näkyi olevan tasan yksi avoin työpaikka, tulisi riittää selventämään, mutta mistäs minä mitään tiedän…)
Ajattelin kuitenkin soittaa tänään vielä asiasta vastaavalle henkilölle varmistuakseni, että hakemus meni perille. Olisin varmasti vaikuttanut innokkaalta ja motivoituneelta. Päätin kuitenkin äsken, etten soitakaan. En ole enää ihan varma, olenko kovin innokas ja motivoitunut. Tuli jotenkin paineita siitä turhantärkeästä sihteeristä. Tuli sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan halua paikkaan, jossa joutuisin väistämättä niin kovin monella tavalla epämukavuusalueelleni.* Ehdinhän tänään jo lenkillä miettiä sellaisia olennaisia ja ajankohtaisia asioita kuin että mitä panisin päälleni ensimmäisenä työpäivänä (kylmä hiki kihosi selkään) tai että mitä kaikkea tuollaisessa hienossa ja tärkeässä, kansainvälisestikin merkittävässä paikassa voisikaan tällainen pieni humanisti sotkea, erityisesti nämä omat sähläysgeenini tuntien. Tässä kohtaa alipalkattu kääntämistyö alkoi taas tuntua tosi kivalta.
Kun mun mielestä on kuitenkin aika kivaa tehdä oman alan töitä. Ja on myös tosi vinkeetä että voin aamulla panna päälleni glitterleggingsit, itse kudotut keltaiset villasukat (toinen kokoa 40, eli mun omaa kokoa, ja toinen 45 - edellisestä voinee päätellä että ei ihan mun omaa kokoa…) jotka sopii kivasti keltaiseen kynsilakkaan sekä eilisen t-paidan, ja olla valmis päivän koitoksiin jos siltä tuntuu. Joskus tuntuu myös siltä että haluan mekon ja koruja ja meikkiä, ja sitten panen mekon ja koruja ja meikkiä. Mut mun ei ole pakko.
Ja sitten kuitenkin. Luulen, etten soittanut, koska vihaan puhelimessa puhumista. Ja osittain myös siksi, että en kuitenkaan ole ihan niin impulsiivinen kuin haluan antaa ymmärtää, ja mua stressaa jo nyt ajatus siitä, että joutuisin suunnittelemaan koko kevääni uudestaan jos saisinkin työpaikan ja mun pitäisi jotenkin kiirehtiä Brysseliin muuttamista.
Ehkä yritän myös todistella itselleni, etten haluakaan tuota paikkaa, jottei väistämättömältä tuntuva hylkäysviesti tuntuisi niin musertavalta. Mene ja tiedä.
****
*Teoriassa epämukavuusalueella oleminen on kai hyvä ja kehittävä asia. Käytännössä oon huomannut, että se useimmiten johtaa vain tilanteisiin joissa toivoisin voivani kadota maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti