Olin eilen iltapukujuhlissa farkut jalassa. Tai oikeastaan saavuin farkuissa ja vaihdoin sen jälkeen kuoropukuun, joka päälläni näytän tummansiniseltä barbababalta... Laulaminen oli kuitenkin ihanaaihanaaihanaa.

Ensimmäinen keikka, eikä mua jännittänyt oikeastaan yhtään. Vaikka sanoinkin vanhoille, että vähän jännitti kun ne halusivat päästä kertomaan kauhujuttujaan. Oikeasti oli vain tosi kivaa. Vaikka mulla olikin vähän sellainen olo, ettei mulla ole mitään oikeutta olla tässä. Meidän kuoro on niin hyvä, ja mää taas en ole mitenkään vakuuttunut omasta laulutaidostani. Mietin, että miksi mun piti tännekin tunkea, onko mun pakko yrittää päteä joka asiassa... Mutta oikeastaan laulan koska nautin siitä niin kovasti. Odotan vain kauhulla sitä hetkeä, kun joku huomaa, että eihän tuo yksi tuolla eturivissä osaa yhtään laulaa.

Minna oli täällä, ja me tamperelais-toilailtiin Turun keskustassa ja yliopiston alueella. Kaiken saa anteeksi kun sanoo kovaan ääneen "mää olen Tampereelt". Tai sitten saa turpiin...

Voisin ikävystyttää teitä kaikkia (hypoteettisia lukijoita) kertomalla, mitä kaikkea mun piti tehdä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, mitä en todellakaan tehnyt, mitä aion tehdä ja todennäköisesti kuitenkin jätän tekemättä, mutta en taida viitsiä masentaa itseäni näin mukavan päivän jälkeen. Arki iskee kuitenkin joskus vastaan, joten miksi suotta jouduttaa sitä hetkeä...?

(Koska kääntäjäopiskelijat ovat masokisteja, sanoo arvoisa professorimme Mösjöö Iiv)

Tänään olen:

Suorittanut elämäni ensimmäisen yliopistotentin, joka oli suoranainen vitsi.

Syönyt itseni tainnoksiin Åbo Akademin hyvää ruokaa ja herkkusämpyliä. Vielä neljä tuntia myöhemminkin käveleminen muistutti enimmäkseen vaappumista...

Osallistunut kääntäjäopiskelijoiden tiedonhakutaitoja testaavaan tutkimukseen (jonka tulokset ovat epäilemättä yhtä viihdyttävää luettavaa tutkimuksen tekijöille kuin englannin opiskelijoiden vokaalitaidottomuuskin...)

Juonut maailman hirveintä kahvia. Taidan tästä eteenpäin, ainakin vähän aikaa, yhtyä Lauran sanoihin: "kahvi kahvina". Ei enää mitään hörhellyksiä.

Panikoinut (hyvin pienen hetken...)
Ottanut päiväunet:D
Laulanut. Olen nykyisin kuoron kävelevä vitsi: hidas tamperelainen, joka on vasta KAHDEKSANTOISTA kolmenkympin kriisiä potevien kiusaksi...


Huomenna täytyy ehkä harkita tekevänsä oikeita asioita...? Ainakin sen verran, että kehtaa päästää Minnan sisälle kämppään.

Nymmää sen hokasin

Eilen koin suuren valaistumisen, ja ymmärsin ensimmäistä kertaa oikeastaan pardoksin käsitteen. Oivalsin vihdoin sen levottoman tunteen, joka on vaivannut melkeinpä koko syksyn, joka on saanut mut valittamaan turhista asioista ja selittämään sekavia tänne ja joka on musta itsestänikin naurettavuuden huippu, kun mulla kerran menee niin hyvin.

(Ja, todellakin, teen tällä hetkellä juuri sitä mitä pitäisikin, eli sanalistaa ensi viikon tulkkaustuntia varten. Meidän tuutori on niin motivoitunut, että oksat pois, se saa mutkin ihan liekkeihin. Kaikista kivointa mahdollista tekemistä mitä voin keksiä VAPAAN perjantaiaamun kunniaksi, on tulla kouluun puoli yhdeksäksi surffailemaan Nizzan kaupungin nettisivuilla:SSS)

Mutta joka tapauksessa, makasin eilen illalla sängylläni enkä saanut unta, koska mua vaivasi jälleen kerran tunne siitä, että jotain puuttuu, enkä kerta kaikkiaan voinut ymmärtää mitä se on. Mullahan on kaikki. No tietysti, perhe ja koti puuttuu tavallaan, mutta (niin kauhealta kuin se kuulostaakin:)) ei mulla niitä varsinaisesti ikävä ole, ja kohtahan mää pääsen Amerikkaan. Sitten koin ahaa-elämyksen. Ongelmana on nimenomaan se, että mulla on kaikki mitä juuri nyt haluan ja tarvitsen. (Täytyy olla aika pässi, kun ei tajua olevansa onnellinen, vaan yrittää väkisin vääntää jotain ongelmia itselleen:SSS) Erona aiempaan on se, että ennen haaveilin koko ajan jostain, lähinnä lukion jälkeisestä elämästä ja tulevaisuudesta ylipäätään. Nyt elän tulevaisuutta, mulla on unelmoimani opiskelupaikka, paljon ihania kavereita, oma kämppä, pääsin kuoroon... Ei voisi paljon paremmin mennä! Silti kaipaan entisestä elämästäni (:D) haavelua, sitä että voi paeta arkitodellisuutta jonnekin, missä kaikki menee juuri niin kuin minä määrään. Elän niin kiinni tässä hetkessä ja todellisuudessa nykyään, että se on jo hämäävää:S Tai ei se oikeastaan enää niin paljon haittaa, kun nyt tajusin vihdoin mistä kiikastaa.

Tänään on:
the C-day, treffit Teemu B:n kanssa Klubilla!!!
toiseksi viimeinen päivä kahdeksantoistavuotiaana

1 kokonainen päivä ette-ikinä-kyllä-arvaa-mihin
29 päivää Amerikkaan
36 päivää jåu-jåu-jåuluun

Elämäni on tyhjä kuin hansikaslokero

Tampere on maailman kaunein kaupunki! Varsinkin sateen jälkeen, kun taivas on ihan kirkas ja aurinko on kadonnut jonnekin harjun taakse (sinne missä ne muut on...)ja kaikki on ihanan rauhallista ja viileää. Melkein itkin, kun tuli äkkiä niin kova ikävä.

Ja välillä vihaanvihaanvihaan tyhmää idioottiperhettäni, jonka piti jättää mut ihan YKSIN tänne... Mutta sitten muistan, että enää kaksi kuukautta, ja olen itsekin siellä. Jossain kaukana.

Nuokun kuin mangusti aavikolla. Kuka %&&%&¤& keksi Excelin???

Katsoin eilen aivan hysteerisen hauskaa mangustisaippuaoopperaa. Raggariteinimangustit kidnappasivat kolmeviikkoisen pikkuveljensä autiomaahan, hyvässä tarkoituksessa tosin, mutta unohtivat sitten pienen raukan sinne haukan armoille. Onneksi isoveli Shakespeare huomasi vaaran ja tuli pelastamaan taaperon. Myöhemmin Shakespeare kuoli traagisesti käärmeenpuremaan...:( Jatkoa odotellessa!

Illalla oli pakko mennä, kun ilmaiseksi pääsi. Katsomaan Ristoa ja Tv-resistoria. Antaumuksella marakasseja soittava insinööri teki erityisen suuren vaikutuksen!

Ole epäselvä, mutta tee se tiukasti!

Kaksi hyvää syytä asua Yo-kylässä:

1. Vuokra on kohtuullinen, eli muuhunkin elämään on varaa, eli ei ole mitään tarvetta mennä Kauppatorille hillumaan ja palelluttamaan itseään mielenosoitukseen vaan voi käyttää ylimääräisen vapaa-ajan lusmuiluun.

2. Poika Jolla On Hassut Hiukset asuu yläkerrassani.


Yllämainittu mielenosoitus on pannut koko yliopiston aivan mullin mallin. Aamulla raahauduin hyvässä uskossa viikon ratkiriemukkaasti avaavalle Ajankohtaisten tietojen luennolle ja tapasin Signumin käytävässä tasan yhden ryhmäläiseni. Osa on ilmeisesti jatkanut viikonloppua joko tahattomasti tai tahallaan, osa taas pistänyt hulinaksi heti aamusta. Itse lukeudun jonnekin tuonne välimaastoon: koulu kiinnostaa tasan yhtä paljon (=vähän) kuin mielenosoitus. Ei aamu kuitenkaan ihan hukkaan mennyt. Yleensä niin taidokkaasti seinään sulautuva opettajamme sai suorastaan tunteet kuumenemaan aitoranskalaiseen tapaan (ei tosin aivan omin ansioin). Kiihtymystä herätti ranskalaisten ja erityisesti ranskalaisten poliitikkojen tyhmyys (kuten tavallista), opettajan puolusteleva asenne (ja hiukan hidas järjenjuoksu, anteeksi nyt vain...) ja ilmastonmuutos. Olin itsekin jo lähes valmis ryhtymään tositoimiin ja nousemaan barrikadeille, mutta jotenkin innostus kuoli äidinkielen tuntiin mennessä, kun opettaja aloitti kalvosulkeisensa, jotka vielä kaiken huipuksi käsittelivät ensi maanantaiksi palautettavaa arvosteltavaa kotitehtävää. Onnistuttiin kuitenkin puhumaan itsemme pois tunnilta puolessa tunnissa - mielenosoitukseen vedoten, kuinkas muutenkaan...

Tällä hetkellä olen siis yhä virallisesti äidinkielen tunnilla, tai vaihtoehtoisesti mieltä osoittamassa eli oikeasti istun koneen ääressä ilahduttamassa kaikkia huippumielenkiintoisen elämäni pienillä yksityiskohdilla. Yksin lusmuilu ei oikein suju. Kavereiden kanssa haahoilu on maailman parasta ajanvietettä, mutta yksin siitä katoaa jotenkin hohto. Nyt vain odotan, että joku soittaisi, ilmoittaisi tarkat koordinaattinsa (mielellään täällä Turussa) ja kertoisi suunnitelman siitä, mitä voisin hänen kanssaan tehdä seuraavaan luentoon saakka. Inhoan tätä, kun porukka leviää taivaan tuuliin, ja itse löytää itsensä seisomasta Koskenniemen portaista ypöyksin miettimässä, mitä oikein tapahtuu ja missä mun kuuluisi olla...

Ei ole elämä helppoa, ei. :D

Olen jo kaksi päivää lahjakkaasti ja hyvällä menestyksellä vältellyt kaikkea kouluun liittyvää. Eilen tosin olin yhdellä luennolla, mutta hattivatit ja ikkunasta ulos tuijottaminen voittivat tekstianalyysin... Iltapäivällä kahville ja illan vietin TURKULAISTEN seurassa, mukavaa sakkia kotipaikastaan huolimatta. Tänään olen ihmetellyt miten syksyistä syksyllä voikaan olla ja syönyt päiväruuaksi jukurttigelatoa lakritsikastikkeella. Ja nyt olen tässä.

Olo on lievästi sanottuna kipeä. Olen hukannut itseni jonnekin syvälle oman pääni syövereihin paksun räkäkerroksen alle ja toivoisin vain, että nousisi kunnolla kuumetta, niin pääsisi tästäkin. Saamattomuus on tietty helpompi antaa itselleen anteeksi kun on vakuuttava tekosyy.