Marraskuu!

Lempikuukauteni alkoi, ja talvi on täällä, ainakin toistaiseksi.
Tänään oli kylmä kuin mikä (Turun mittakaavassa:), kuivaa ja tuulista. Päivällä hassun vaaleansinertävää valoa ja nyt illalla jouluinen tunnelma, varsinkin kun söin Fazerin sinistä pitkästä aikaa. Ulos oli kiva mennä, kun sai pynttäytyä kaikkiin mahdollisiin talvitamineisiin, kietoutua paksuun kaulahuiviin ja laittaa Sverige-pipon päähän.

Koulussakin menee hyvin, saan kiitosta, joskin se usein tuntuu ansaitsemattomalta... Jonkinlainen syysväsymys kuitenkin nostaa päätään, tai en tiedä mikä lie on, ei välttämättä liity vuodenaikaan lainkaan. Väsyttää, mutta en osaa nukkua, mikään ei innosta erityisemmin, ruoka ei maistu, tuntuu kuin olisin eristyksissä kaikista eikä mitään tapahdu.
Lisäksi tuntuu kuin tukahduttaisin vähäisetkin ihmissuhteeni ripustautumalla ja vaatimalla liikaa. Ihan-sama-en-jaksa-nyt-ajatella...

Äh, ihan tyhmää ja epäreilua valittaa täällä, melkein tekisi mieli ottaa tuo pois. Ei mulla OIKEASTI mene huonosti, jostain syystä vain aina löydän asioista ensimmäisenä negatiiviset puolet. Kerjään sääliä, säälittävää.

Lyhyen laskutoimituksen jälkeen:

18 päivää jäljellä 18-vuotiaana
6 viikkoa ja 2 päivää Amerikkaan
7 viikkoa ja 3 päivää jouluun

Bbbbrrrrrhhh

Turku on varmasti maailman vihoviimeisin paikka juuri tänään!!! Hyytävän kylmän ja mustasta jäästä liukkaan Turun voi vielä hyvin varustautuneena sietää, mutta kun edelliseen listaan lisää vuorottaisen lumituiskun ja vesisateen ja nilkkoihin asti yltävän sohjon, ei hermoromahdus ole kaukana... Kahlasin jalat jääpalikoina yliopistolta kotiin (JO kuudelta, kun ruotsin tunti oli peruttu!) ja jossain vaiheessa todettuani, ettei mitään ole enää pelastettavissa, loiskuttelin iloisesti (???) lätäköiden läpi, kun tajusin että niiden kiertämiseen kuluu aivan liikaa aikaa. Kotona riisuin ensimmäiseksi kengät, farkut, sukkahousut ja sukat ja väänsin viimeksimainituista noin litran verran hileistä vettä vessan lattialle ennenkuin voin ripustaa ne kuivumaan pattereille.

Talvi saapui siis Turkuun. Täällä ei mikään ilmeisesti voi tapahtua totuttuun tapaan.

Kyllä tänään tapahtui kaikkea kivaakin, kotimatka oli vain sen verran musertava kokemus, että se hetkellisesti sai kaiken raiteiltaan.
Löysin nimittäin taas opiskelumotivaationi ja muistin että ranska ja erityisesti kääntäminen on kivaa! Vaikka en uskaltautunutkaan vielä tulkkaamaan:SSS.
Kakkosperiodi on lähtenyt jostain syystä tosi kivuttomasti käyntiin, melkeinpä nautin koulusta tällä hetkellä. Ehkä odotukset vain olivat niin matalalla:D (pessimisti ei pety...)

Ai niin, mummu soitti ja sanos etten SAA lähteä ajamaan mihinkään (kesärenkaat alla nääs), joten nyt saankin nauttia perjantaina siitä ylellisyydestä, että valtion rautatiet kuljettaa mut Imatralle! Eicca saa seistä parkkipaikalle mun puolesta vaiks hamaan tappiin, mitäs hajos...

Täl vai tol puale katua?

Kuulostin tänään kuulemma hetken aikaa autenttiselta turkulaiselta. Saavutus sekin (luulisin:S).

Tenttiviikko ja ensimmäinen periodi on nyt huomista sica-aikaista tiedonhaun koetta (notre rrrakas Linkkiteekki!) lukuunottamatta hoidettu! Alisuoriuduin niin, että se oli jo melkein työläämpää kuin kunnon koulun käynti... Nyt on hetkellisesti aika tyhjä olo, mutta eiköhän se pian korjaannu. Telkkarista tulee ranskalaisten versio Amazing racesta ja mangustisaippuasarja, valmistaudun teevee-elämyksiin:)

Piti äsken pompata yhteiskeittiön puolelle katsomaan, onko meidän aataminaikuinen pesukone vihdoin sanonut sopimuksen irti ja sylkenyt sisältönsä pitkin seiniä, mutta ei. Se vain linkoaa tavallistakin vimmaisemmin... Se tästä vielä puuttuisikin, että videoiden ja auton lisäksi pesukonekin leviäisi.

Ai niin, olin tänään Suomen suurimmassa Citymarketissa:) Siellä oli 30 kassaa ja poloinen tamperelainen (turkulaisesta aksentistaan huolimatta) meni ihan päästään pyörälle...

Olin eilen iltapukujuhlissa farkut jalassa. Tai oikeastaan saavuin farkuissa ja vaihdoin sen jälkeen kuoropukuun, joka päälläni näytän tummansiniseltä barbababalta... Laulaminen oli kuitenkin ihanaaihanaaihanaa.

Ensimmäinen keikka, eikä mua jännittänyt oikeastaan yhtään. Vaikka sanoinkin vanhoille, että vähän jännitti kun ne halusivat päästä kertomaan kauhujuttujaan. Oikeasti oli vain tosi kivaa. Vaikka mulla olikin vähän sellainen olo, ettei mulla ole mitään oikeutta olla tässä. Meidän kuoro on niin hyvä, ja mää taas en ole mitenkään vakuuttunut omasta laulutaidostani. Mietin, että miksi mun piti tännekin tunkea, onko mun pakko yrittää päteä joka asiassa... Mutta oikeastaan laulan koska nautin siitä niin kovasti. Odotan vain kauhulla sitä hetkeä, kun joku huomaa, että eihän tuo yksi tuolla eturivissä osaa yhtään laulaa.

Minna oli täällä, ja me tamperelais-toilailtiin Turun keskustassa ja yliopiston alueella. Kaiken saa anteeksi kun sanoo kovaan ääneen "mää olen Tampereelt". Tai sitten saa turpiin...

Voisin ikävystyttää teitä kaikkia (hypoteettisia lukijoita) kertomalla, mitä kaikkea mun piti tehdä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä, mitä en todellakaan tehnyt, mitä aion tehdä ja todennäköisesti kuitenkin jätän tekemättä, mutta en taida viitsiä masentaa itseäni näin mukavan päivän jälkeen. Arki iskee kuitenkin joskus vastaan, joten miksi suotta jouduttaa sitä hetkeä...?

(Koska kääntäjäopiskelijat ovat masokisteja, sanoo arvoisa professorimme Mösjöö Iiv)

Tänään olen:

Suorittanut elämäni ensimmäisen yliopistotentin, joka oli suoranainen vitsi.

Syönyt itseni tainnoksiin Åbo Akademin hyvää ruokaa ja herkkusämpyliä. Vielä neljä tuntia myöhemminkin käveleminen muistutti enimmäkseen vaappumista...

Osallistunut kääntäjäopiskelijoiden tiedonhakutaitoja testaavaan tutkimukseen (jonka tulokset ovat epäilemättä yhtä viihdyttävää luettavaa tutkimuksen tekijöille kuin englannin opiskelijoiden vokaalitaidottomuuskin...)

Juonut maailman hirveintä kahvia. Taidan tästä eteenpäin, ainakin vähän aikaa, yhtyä Lauran sanoihin: "kahvi kahvina". Ei enää mitään hörhellyksiä.

Panikoinut (hyvin pienen hetken...)
Ottanut päiväunet:D
Laulanut. Olen nykyisin kuoron kävelevä vitsi: hidas tamperelainen, joka on vasta KAHDEKSANTOISTA kolmenkympin kriisiä potevien kiusaksi...


Huomenna täytyy ehkä harkita tekevänsä oikeita asioita...? Ainakin sen verran, että kehtaa päästää Minnan sisälle kämppään.

Nymmää sen hokasin

Eilen koin suuren valaistumisen, ja ymmärsin ensimmäistä kertaa oikeastaan pardoksin käsitteen. Oivalsin vihdoin sen levottoman tunteen, joka on vaivannut melkeinpä koko syksyn, joka on saanut mut valittamaan turhista asioista ja selittämään sekavia tänne ja joka on musta itsestänikin naurettavuuden huippu, kun mulla kerran menee niin hyvin.

(Ja, todellakin, teen tällä hetkellä juuri sitä mitä pitäisikin, eli sanalistaa ensi viikon tulkkaustuntia varten. Meidän tuutori on niin motivoitunut, että oksat pois, se saa mutkin ihan liekkeihin. Kaikista kivointa mahdollista tekemistä mitä voin keksiä VAPAAN perjantaiaamun kunniaksi, on tulla kouluun puoli yhdeksäksi surffailemaan Nizzan kaupungin nettisivuilla:SSS)

Mutta joka tapauksessa, makasin eilen illalla sängylläni enkä saanut unta, koska mua vaivasi jälleen kerran tunne siitä, että jotain puuttuu, enkä kerta kaikkiaan voinut ymmärtää mitä se on. Mullahan on kaikki. No tietysti, perhe ja koti puuttuu tavallaan, mutta (niin kauhealta kuin se kuulostaakin:)) ei mulla niitä varsinaisesti ikävä ole, ja kohtahan mää pääsen Amerikkaan. Sitten koin ahaa-elämyksen. Ongelmana on nimenomaan se, että mulla on kaikki mitä juuri nyt haluan ja tarvitsen. (Täytyy olla aika pässi, kun ei tajua olevansa onnellinen, vaan yrittää väkisin vääntää jotain ongelmia itselleen:SSS) Erona aiempaan on se, että ennen haaveilin koko ajan jostain, lähinnä lukion jälkeisestä elämästä ja tulevaisuudesta ylipäätään. Nyt elän tulevaisuutta, mulla on unelmoimani opiskelupaikka, paljon ihania kavereita, oma kämppä, pääsin kuoroon... Ei voisi paljon paremmin mennä! Silti kaipaan entisestä elämästäni (:D) haavelua, sitä että voi paeta arkitodellisuutta jonnekin, missä kaikki menee juuri niin kuin minä määrään. Elän niin kiinni tässä hetkessä ja todellisuudessa nykyään, että se on jo hämäävää:S Tai ei se oikeastaan enää niin paljon haittaa, kun nyt tajusin vihdoin mistä kiikastaa.

Tänään on:
the C-day, treffit Teemu B:n kanssa Klubilla!!!
toiseksi viimeinen päivä kahdeksantoistavuotiaana

1 kokonainen päivä ette-ikinä-kyllä-arvaa-mihin
29 päivää Amerikkaan
36 päivää jåu-jåu-jåuluun

Elämäni on tyhjä kuin hansikaslokero

Tampere on maailman kaunein kaupunki! Varsinkin sateen jälkeen, kun taivas on ihan kirkas ja aurinko on kadonnut jonnekin harjun taakse (sinne missä ne muut on...)ja kaikki on ihanan rauhallista ja viileää. Melkein itkin, kun tuli äkkiä niin kova ikävä.

Ja välillä vihaanvihaanvihaan tyhmää idioottiperhettäni, jonka piti jättää mut ihan YKSIN tänne... Mutta sitten muistan, että enää kaksi kuukautta, ja olen itsekin siellä. Jossain kaukana.