IIiiihhh!

Haha, kevättä rinnassa tai jotain :D Voi tietty johtua kahvistakin... Oon ihan pöpinä innosta, kun tajusin et kahden viikon päästä odottaa Norja ja kuorofestarit, ja vaik kuin kivaa!!! Miljoonia (okei, tarkemmin ottaen ehkä tuhansia...) kuorolaisia kaikista pohjoismaista ja Virosta, gaalaillalinen, konsertteja ja esiintyminen kaupungin keskustassa...! Ja Norja <3

Ja koulukin on melkein loppu, kevät on täällä ja tänään meen synttäreille! Livet leker, verkligen.

Ja nyt lopetan vuodatuksen...

tasan neljä viikkoa Amerikkaan!

Olo kuin ameeballa

Huomasin just etten oo päivittänyt journalia kuin ihan pari kertaa koko kevään aikana. Nyt on kuitenkin pakko siirtyä tänne vähäksi aikaa, akuutin päiväkirjakriisin takia. Enoo löytänyt Turusta, Tampereelta enkä RAUMALTA (jep, epätoivoista mut etsin sieltäkin) yhtään potentiaalista ehdokasta uudeksi päiväkirjaksi ja vanhaa on tasan yks sivu jäljellä!

Huomasin myös, etten oo oikeastaan muuta täällä tehnyt kuin valittanut elämäni kurjuutta :S Tiedä sitten mistä se kertoo, koska mun omassa päiväkirjassani on paljon positiivisempiakin merkintöjä, joten en mä kaiketi ihan masé ole. Vaivaa vain epämääräinen levottomuus, joka ei tunnu johtuvan mistään yksittäisestä syystä enkä oikein tiedä mitä sille pitäisi/voisi tehdä. Välillä ihan oikeasti harkitsen etten aamulla nousisi sängystä ylös, tiedänhän jo etukäteen ihan tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Kaikki päivät toistuvat samanlaisina, toistan samat vanhat rutiinit ja kulutan päivät odottaen koko ajan jotain, iltaa, viikonloppua, lomaa, ydinsotaa, ihan mitä vain, kunhan ei tarvitse enää yhtään iltaa istua apaattisena omassa huoneessa ja ODOTTAA. Ulos lähteminen ja ihmisten tapaaminen tuntuu liian vaivalloiselta, eikä samojen baarien, kahviloiden, kauppojen näkeminen enää tunnu miltään. Saatan muistaa jonkin kivan illan jossain tietyssä paikassa ja melkein pelkään mennä uudestaan sinne koska tiedän ettei siellä tällä kertaa mitä todennäköisimmin ole niin kivaa.

Tuntuu että mun elämä on jo pitkään ollut epätoivoista yritystä elää uudelleen kivoja muistoja, eikä se ole oikea tapa elää, mulle ainakaan. Kaipaan vaihtelua, enkä JAKSA tällaista jatkuvaa, turvallisen tasaista harmautta. En edes kovin tarkkaan tiedä MITÄ haluaisin tehdä tai MISSÄ haluaisin olla mieluummin, silti olen vain tyytymätön ja kaipaan pois. Kesä Raumalla ei tuntuisi yhtään pässiltä idealta, vaikka tiedänkin että elokuuhun mennessä ehdin kyllästyä siihenkin ja tuun hulluksi kun en tunne koko kaupungista ketään :)

Kaikista hulluinta on se, että mulla olisi juuri nyt kaikki aika maailmassa, kun opinnot ei vaadi mitään hirveää panostusta, mutta en silti saa itsestäni irti niin paljon että ryhtyisin mihinkään. Vellon vain omassa tarkoituksettomassa olossani ja yritän pysyä järjissäni.

A-pu-a.



43 päivää Amerikkaan

Tyytymättömyyttä

Vielä jokin aika sitten haikailin kunnon talvea, mutta nyt kun se vihdoin saapui, olen melkein pettynyt koska kaipaan jo niin paljon kevättä ja kesää, auringonpaistetta aikaisin aamulla, hyväntuoksuista ilmaa ja niin lämmintä että kolme paitaa päällä ei tarvitse palella. Odotan jo kesälomaa ja kaikkea sitä ihanaa mitä siihen mielessäni liitän, uintireissuja Tesomalle, pyöräretkiä, loikoilua ihan vähän liian kostealla nurmikolla meidän takapihalla, Imatran tukahduttavia keskikesän helteitä (siellä on kesäisin poikkeuksetta kuumempi ja talvisin poikkeuksetta enemmän lunta kuin esim Tampereella, mikä paratiisi!), joutilasta kaupungilla vetelehtimistä kun ei ole kiire mihinkään lämpimään sisälle... Kuitenkin kaikki se on vain mun mielessäni ja tiedän että kun kesä tulee, suurin osa ajasta menee töissä ja sitten siihen samaan, mihin talvellakin, eli kahvilla istumiseen ja noista yllämainituista puhumiseen, missä ei kyllä sinänsä ole mitään vikaa, välillä vain käy vähän turhauttavaksi suunnitella, kun mitään ei lopulta tapahdu :/

Silloin kun asuin vielä kotona, en mitään muuta odottanutkaan kuin sitä että pääsen pois, toiseen kaupunkiin, yksin, ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta ja komentelua tai miettiä että voinko syödä viimeisen banaanin, jos niitä ei ollutkaan tarpeeksi ja kaikki ei ole vielä saaneet. Tai ylipäätään että voin itse päättää mitä haluan juuri tänään syödä, eikä kukaan tule pyörittelemään silmiään jos huvittaa syödä pelkkää tonnikalaa suoraan purkista. Vieläkin tunnen salaista mielihyvää saadessani tyhjentää kokonaisen purkillisen ihan yksin... (Mulla on selkeästi ollut lapsena trauma tonnikalasta, tykkäsin siitä niin paljon, enkä koskaan saanut sitä tarpeekseni :D). Silti nyt on yhä useammin ikävä kotiin. Tai edes johonkin, missä on muita ihmisiä koko ajan ympärillä elämässä omaa arkeaan ja jakamassa sen mun kanssani. Miten oon voinut pitää itsestäänselvänä pikkusiskoa joka on aina valmiina mun pöhköimpiin päähänpistoihini, joka on aina siinä seinän takana (valitettavan usein kuuntelemassa huonoa musiikkia valitettavan kovaa, mutta kuitenkin) ja joka tajuaa puolesta sanasta millä tuulella oon??? Kuka nyt laulaa mun kanssa saunassa ja sekoittaa sen jälkeen ällöttäviä spetsejä kokiksesta ja spritestä? Kuka katsoo mun kanssa yleisurheilua telkkarista? Keneltä mä nyt voin kysyä sunnuntaiaamuna että mitä kivaa/typerää tänään tehtäisiin, leivotaanko muffinsseja vai luetaanko yhdessä hesarin syntyneet ja kastetut -ilmoituksia?

Tietenkin kavereiden kanssa tekee kaikkea kivaa ja erityistä, mutta juuri se siinä on vikana. En halua mitään niin erityistä läheskään aina. En halua joutua suunnittelemaan etukäteen milloin nähdään ja missä, loppujen lopuksi kuitenkin aina samoissa paikoissa aina saman päiväjärjestyksen mukaan. Keskviikkona lounaalle ja Naantaliin kahville, lauantai-iltana baariin ja sunnuntaina pienen pienessä krapulassa leffaan... Suunnitellaan tulevia tapahtumia kahvin äärellä, vaikka välillä tuntuu ettei mikään tule toteutumaan. Ja mä haluaisin vain, että joskus voisin siivota yhdessä jonkun kanssa, koska se on niin paljon kivempaa sillain. Tai että joku innostuisi auttamaan mua iänikuisissa projekteissa kuten reseptivihon tai valokuva-albumin kanssa. Olisi joku jolle sitä albumia näyttää kun se on valmis, ja jonka kanssa kokeilla reseptejä. Joku jonka kanssa juostaan perjantai-iltana hakemaan leffa Makuunista, ihan hetken mielijohteesta, tai mähötetään koko lauantai ihan vain kun ei ole mitään tekemistä...

Ehkä mulla on ihan pikkuisen koti-ikävä. Ja oikeastaan aika paljonkin. Välillä kaipaan kodin rutiineja niin paljon, että melkein alkaa itkettää kun kuljen jonkun valaistun omakotitalon ikkunoiden ohi ja näen sisällä kun ihmiset katsovat uutisia yhdessä. Lauantai-iltaisin haluaisin ihan kamalasti olla kotona menossa saunaan ja sen jälkeen kuistille grillaamaan, niin kuin aina lauantaisin suunnilleen maaliskuulta marraskuulle siitä asti kun muistan.

Tiedän romantisoivani tätäkin, enkä olisi missään nimessä valmis muuttamaan enää pysyvästi takaisin kotiin, mutta en silti tajua aina välillä miten jaksan odottaa kesään asti, kun taas pääsen Kalkkuun...

Vaikeeta olla mää

Huomenna on ystävänpäivä, enkä ole muistanut/aio muistaa yhtään ketään mitenkään erityisesti. Oon ihan tarpeeksi paniikissa siitä, että oon (mukamas) ainakin kuukauden myöhässä töiden haun suhteen ja turhaudun pelkästä ajatuksesta että pitäisi kirjoittaa vielä yksikin hakemus, jota lähettäessä kuitenkin ajattelen, ettei mulla ole edes olemattoman pientä mahdollisuutta saada kyseistä työtä (mikä asenne puolestaan varmasti vähentää mun mahdollisuuksiani...). Eikä mua piristä lainkaan se tosiseikka, että aika moni muu on ihan täsmälleen samassa tilanteessa :/ Mun itsetuntoni rippeetkin karisee heti kun mun pitäisi saada joku vakuutettua siitä, että Juuri Minä olen Oikea Henkilö tähän työhön, ja oon ihan varma että mun hakemuksesta paistaa läpi se, että tiedän valehtelevani. En mä ole mikään iloinen, ulospäinsuuntautunut ja asiakaspalveluhaluinen henkilö, mutta en kai mä voi kirjoittaa hakemukseen että oon ujo, epäsosiaalinen ja melko hitaasti lämpeävä tyyppi, joka inhoaa vieraille ihmisille puhumista. Pitäisi olla oma itsensä, mutta mä en keksi itsestäni mitään sellaista hyvää sanottavaa mikä sopisi hakemukseen laitettavaksi, ja mitä sanoessani en tuntisi huijaavani sekä itseäni että hakemuksen lukijaa... Enkä nyt tarkoita, että erityisemmin vihaan itseäni, yleisesti ottaen oon ihan mielelläni just mä. Mulla on kavereita jotka on ihan vapaaehtoisesti mun seurassa, saan ihmiset nauramaan ja vaik saatankin olla vähän hidas, tutustun kuitenkin koko ajan uusiin neroihin tyyppeihin. Inhoan vain periaatteessa sitä, etten tiedä työnhakutilanteessa miten päin mun pitäisi olla että miellyttäisin toista osapuolta tarpeeksi. Toisten miellyttäminen on koko mun elämäni ajan ollut mun olemassaoloni suurin päämäärä, ja vaivaannun ihan suunnattomasti siitä, jos en tunne jonkin uuden tilanteen käyttäytymissääntöjä. Pitäisi ehkä opetella olemaan välittämättä niin paljon siitä mitä mieltä muut on musta, se on vain niin hirmuisen vaikeeta :/

Juuri tällä hetkellä mua vaivaa myös se, että mun mieliala heittelee ihan kymmenen minuutin välein. Saatan ensin olla ihan innoissani kun törmään suunnilleen parinkymmenen metrin välein yliopistolla kaikkiin ihan random-tyyppeihin (vau, mä tunnen siellä jo aika paljon porukkaa!) ja sitten hetken päästä haluaisin vain päästä kotiin mahdollisimman pian mähöttämään ja olemaan tosi epäsosiaalinen... Saatan angstailla pitkään sitä että mulla on niin kamalasti hommia ja vähän aikaa ja välillä oikeasti tuntuu että kuolen väsymykseen. Ja ihan kohta musta kuitenkin on maailman nerointa, kun on niin kiire ja ihan sama jos en saa töitä, kun tulee Frendit ja mun pitää tehdä kielioppiläksyjä (mähän suorastaan rakastan ruotsin kielioppia! <3) Ja sillä hetkellä mielialanvaihtelutkin on parasta mitä on, koska muutenhan elämä olisi tosi tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja niin se olisikin, olisi vain kivaa jos mun hyvä/paha tuuleni kävisi edes jotenkin järkeen ja sille olisi jokin oikea syy! Tuntuu ihan kauhealta kun välillä haluan vain tiuskia ja karjua kaikille läheisille ihmisille ilman mitään varsinaista syytä, ja hetken päästä en edes muista sellaista ja siinä vaiheessa on vähän ikävää jos on juuri sanonut jotain pahasti. Ihan kesken keskustelun saatan muistaa jonkin hoitamattoman asian, joka alkaa ahdistaa niin pahasti etten pysty enää keskittymään mihinkään mitä toinen sanoo ja oon varmaan todella rasittava. Alan vähitellen aavistaa miltä tuntuu olla maanis-depressiiivinen :| Yhtä aikaa haluaisin että elämä olisi ihan vähän yksinkertaisempaa ja selkeämpää ja samalla kuitenkin pelkään että se ei silloin olisi läheskään niin hauskaa. Voin kyllä kestää ajoittaisen ahdistuksen, stressin, sattumanvaraiset kiukunpuuskat ja kaiken muun ikävän, kun sitten välillä kuitenkin saatan innostua jostain pienestä jutusta ihan suunnattomasti.

Hyvää mieltä

Kummallisen hyvä mieli siihen nähden että enoo kolmeen yöhön saanut nukkua tarpeeksi ja että ulkona sataa jotain nuppineulamaisen terävää ja yhtä aikaa märkää ja tuulee niin että liikennemerkit melkein kaatuu... Ehkä se johtuu siitä, että tällä viikolla on ollut pitkästä aikaa koko ajan tosi ihanan kiireistä, tuntuu taas että on jotain mielekästä tekemistä ja kiire ei ole painostavaa vaan virkistävää. Ehkä säännöllinen viikkorytmi ja se, että herää samaan aikaan kuin muut kuolevaiset ja raahautuu aamun pimeässä suorittamaan velvollisuuksiaan tuntuu pitkästä aikaa piristävältä vaihtelulta. Ehkä oon taas myös oppinut toimimaan spontaanimmin ja tekemään sitä mikä tuntuu hyvältä tuntematta koko ajan niin hirveää syyllisyyttä, kun tiedän että saan ne muutkin jutut kuitenkin hoidettua.

Juuri tänään hyvä mieli voisi johtua siitä, että pieni univaje oikeuttaa olemaan väsynyt ja nukkumaan tunnin päiväunet. Ja ruotsin tunnin välkällä juodusta liian vahvasta luomukahvista, joka teki kummallisen lämpimän olon, sekä se että sen neljän tunnin aikana kun ruotsin kielioppia päähäni pänttäsin, ehti maahan tulla paljon märkää valkoista. Kotimatkalla hassu turkulaissetä pysäytti mut, ja kaivoin kuulokkeet korvista kuullakseni mitä sillä oli sydämellään. "Säähä näytät ihan mörrimöykyltä, lait ny hyvä ihminen pipo päähä!" Ja virnuili iloisesti. Sitten se tajusi, ettei ollut ehkä ihan kaikkien kriteerien mukaan kohtelias ja lisäsi "Ei maar, kaikkee hyvää sulle!". Mua nauratti koko loppumatkan ja kotona totesin et oikeassa se oli, tukka oli ihan märkä ja takussa (nyt mulla on komee surffaritukka, kun nukuin päiväunet ja tukka kuivui sillä aikaa :D). Tuli aamulla niin sukkela lähtö, et pipokin jäi johkin lattialle lojumaan...

Huomenna tähän aikaan oon lentokentällä. En halua tulla Suomeen, en en EN! En halua että on pimeää ja kylmää ja märkää seuraavat kolme kuukautta ennen kuin on tietoakaan keväästä ilmassa (niin kuin täällä tänään), en halua mennä kouluun ja ruveta itse taas pitämään huolta itsestäni. Haluan jäädä tänne auringonpaisteeseen ja ensi viikoksi luvattuun kahdenkymmenen asteen lämpöön, juomaan äitin kanssa Starbucksista haettuja iltapäiväcappuccinoja ja katsomaan tyhmiä aivottomia telkkariohjelmia, ilman huolta huomisesta...

Tosin en ehkä tätäkään jaksaisi koko ajan, että sosiaalinen elämä rajoittuu omaan perheeseen ja niihin harvoihin mukaviin muihin suomalaisiin. Ikinä ei ole missään hyvä :/

Tarvitsen syitä elää.

Uutta vuotta (odotellessa)

Oon naistenlehtipöhnässä. Viimeisen viikon oon viettänyt kaikki vapaat hetket kahlaten läpi viimevuotisia numeroita Galmourista, MarieClairesta ja InStylesta, enkä todellakaan tiedä tekeekö se hyvää mun mielenterveydelle. En silti voi lopettaa, niiden vietän-täydellistä-elämää-joka-voi-olla-m

yös-sinun-jos-noudatat-näitä-yksinkertaisia-ohjeita fantasiamaailma on liian koukuttava. Kaikella järjellä ajatellen ymmärrän kyllä tämän "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, mutta näin olet vielä parempi" -ajattelutavan epäloogisuuden ja ristiriidat, ja välillä suututtaa itseni ja kaikkien muiden puolesta... En silti voi väittää etteikö muhun tehoaisi se, miten helpolta elämän muuttaminen parempaan suuntaan noissa vaikuttaa. En kuitenkaan suunnittele mitään hullua elämäntaparemonttia uudeksi vuodeksi, pikemminkin päinvastoin. Ehkä ensi vuodesta tulisi vähän helpompi ja sitä olisi kivempi muistella sitten vuoden päästä, jos voisin nyt päättää ettei mun tarvitse olla ihan niin hyvä ja yrittää ihan niin paljon koko ajan. Voisin lopettaa pään hakkaamisen seinään. Voisin opetella taas nauttimaan tällaisista päivistä ja rennoista hetkistä, kun ulkona sataa kuin saavista kaataen, koira maata löllöttää mun jalkoja lämmittämässä (taivaallinen rauha!), koko perhe on koolla ja me katsotaan isin kanssa sen random-dvd-ostoksia, sen sijaan että koko ajan stressaisin siitä mitä seuraavaksi tapahtuu tai miten voisin olla tehokas ja aikaansaava.