Paperinpyöritystä

Papereita ja niiden kopioita saa matkaan raahata ihan vaikka oman matkalaukullisen, tai siltä ainakin vaikuttaa. Olenhan menossa Ranskaan, tuohon byrokratian luvattuun maahan... Tietty EU sekä Erasmus-vaihtarin status helpottaa monia asioita mutta silti vähän uuvuttaa. Erityisesti kun nyt vielä ensi viikon asun levälläni kahdessa eri kaupungissa (aina kummasti eri paikassa kuin ne paperit joita tarvisin kulloinkin) ja muutenkin töiden jälkeen aktiivisuus ja viretila on suunnilleen koomapotilaan tasolla.

Eurooppalainen sairaanhoitokortti mulla siis on jo (ei ollut vaikea homma: tilasin sen Kelan sivuilta ja posti oli sen tuonut). Matkavakuutuksen kanssa sai jo venkslata vähän enemmän. Mulla on Ifin jatkuva matkavakuutus, joka ei nimestään huolimatta ole voimassa kuin 45 vuorokautta matkan alusta eli tässä tapauksessa 28. lokakuuta saakka. Soitin tiistaina sinne ja juttelin pitkään mukavan savolaisen naisen kanssa, joka sitten lähetti mulle tarjouksen sähköpostiin määräaikaisesta vakuutuksesta, alkaen tuolta lokakuun lopulta ja jatkuen varmuuden vuoksi ihan kesäkuun loppuun saakka. Hintaa tuli matkustaja- ja matkatavaravakuutukselle tuoksi ajaksi 273 euroa, mutta (voi harmi!) laskut ohjautuu kuulemma suoraan isille kun se on ottanut mulle tuon aiemman vakuutuksen (A). Täytyy ehkä vielä neuvotella isin kans miten toimitaan tämän kanssa...

Vielä en ihan kuitenkaan saanut koko ruljanssia hoidettua. Ensin pitää palauttaa Ifille terveysselvitys (ei, minulla ei ole syöpää, eikä sepelvaltimotautia, en kärsi mielenterveysongelmista - ainakaan todistettavasti - enkä harrasta extreme-urheilulajeja). Lisäksi mun pitää hyväksyä tuo tarjous syyskuun alkuun mennessä, mutta kas kun se ei onnistukaan yli kaksi kuukautta ennen vakuutuksen voimaanastumista. Tiukille menee, mutta pakko yrittää muistaa hoitaa se ihan elokuun lopussa.

Sitten varsinaisiin vaihdossa tarvittaviin papereihin. Asunnon saamista varten mun on CROUSin sivujen mukaan esitettävä ensinnäkin kahdelta EU-alueella työskentelevältä takaajalta (äiti ja isi?) seuraavat paperit: kolmen viimeisimmän palkan (yli 960 e) kuittien kopiot, pankkitilin tiedot, henkilötiedot (esim passin kopio) ja osoitetiedot (esim sähkölaskusta) ja siis toki itse takaus siitä että mä kykenen maksamaan vuokrani. Lisäksi tarvitsen oman henkilötodistuksen, oman pankkitilin tiedot, opiskelijakortin, vakuutustiedot sekä valokuvia. Et sillain :S Yritin laittaa kv-toimistoon viestiä että tarvinko IHAN OIKEASTI nää kaikki (eiks vaihtarit olekin poikkeustapauksia, blink-blink...?) mutta sieltä ei ole mulle vastattu. Täytyy yrittää vielä CROUSia. Ihmeellisintä on ettei näitä tietoja löydy mistään vaihtareille suunnatuilta ranskan- ja englanninkielisiltä sivuilta, ainoastaan nuuskimalla ranskankielisiä asukastoimiston sivuja. Entä jos olisin ihan ummikko???

Paikallista sosiaaliturvaa varten riittää että on tuo yllämainittu eurooppalainen sairaanhoitokortti, eikä mun myöskään tarvitse hakea minkäänlaista oleskelulupaa koska EU-kansalainen kerran olen. Eli ihan kiva juttu tää Unioni mun tämänhetkisestä, täysin subjektiivisesta näkökulmastani katsottuna :)

Nyt kun nämä on kirjoittanut tähän ylös, alkaa tuntua ettei näiden papereiden kerääminen varmaan olekaan ihan niin ylitsepääsemättömän vaikea urakka kuin aluksi pelkäsin. Rasittava ja aikaavievä ja ärsyttävä, muttei mahdoton. Tietty jos haluan pelata varman päälle, voin raahata mukaan kaiken mahdollisen vanhempien syntymätodistuksista lähtien (koska ihan varmaan oon jotain unohtanut), mutta toisaalta nykyään on olemassa sellaisiakin hienoja keksintöjä kuin vaikka skanneri.

Fletkuilua

Oon koukuttunut viime aikoina useisiin hauskoihin blogeihin, samaten kuin Ylen areenaan. On hirveän hauskaa laittaa esimerkiksi Mark Levengood taustalle seurustelemaan iltapuuhia tehdessä, ei tunnu niin yksinäiseltä. On myös hauskaa lukea toisten kiireisestä elämästä, kun oma on tällaisessa ihmeellisessä suvannossa (vielä pari viikkoa siis!). Makasin maanantaina lempipaikassani rantakallioilla ja oli ihan täydellisen hiljaista ja sopivan lämmin, ja mietin että on ihan kivaa kun kaikki on vielä edessä eikä tiedä miltä elämä näyttää tästä eteenpäin. Mietin myös että ensi kesänä ehkä vielä palaan mutta sitten on jo pakko löytää jotain mielenkiintoisempaa, jotain mikä tuntuu enemmän multa eikä siltä että teen sitä vain väliaikaisesti rahan takia. Ainakin haluan olla jossain jännemmässä paikassa kuin Rauma.

Kuitenkin turhauttaa aika paljon se, että iltaisin joudun kuluttamalla kuluttamaan aikaa että pian tulisi huominen ja viikonloppu... Turhauttaa myös olla yksinäinen, kun täällä ei mitään kovin akuuttia apua ole tarjolla. Voihan sitä aina suunnitella viikonloppua. Tai miksen liittyisi yhteistilan yleisurheilukatsomoon...? Omat kaljat ja verskat mukaan ja sinne jännäämään moukarifinaalia :S

Onneksi pian lähden. En kestäisi jos tuntuisi ettei elämä ole menossa mihinkään suuntaan.


SEITSEMÄN aamuherätystä töihin!!!
25 päivää Ranskaan :)

Perus Ilta Päivä Jumitus

Käyn samaa tahtia tietokoneeni kanssa. Hii-ita-aa-aas-ti. Aamulla oli hirveän reipas olo, mutta viimeistään lounaan jälkeen katse alkaa aina vähitellen muuttua lasittuneeksi ja itsesensuuri laskee (seuraus: juttujen taso on todella huono). Ja vatsakin on vähän kipeä. Viime perjantaina makasin terkkarin luona puolisen tuntia kylkiasennossa samalla kun musta otettiin kaikki mahdolliset testit. Lopputuloksena oli kuitenkin vain, että mun hemoglobiini on hyvinhyvin alhainen (samoin verenpaine mutta se on ihan normaalia) ja että vatsakrampit saattavat olla stressin aiheuttamia psykosomaattisia oireita. Rautakuuria en tällä kertaa saanut vaikka joskus oon saanut kun mun hemoglobiini on ollut paljon korkeampikin. Se voisi kuitenkin ärsyttää mahaa. Huoh.

Nyt haasteena on yrittää muuttaa melko yksipuolinen syön-mitä-milloinkin-mieli-tekee ruokavalio terveelliseksi, rautapitoiseksi ja raudan imeytymistä edistäväksi ruokavalioksi. Iso huoh. Ruokahalu on laskenut toimistolla nuokkuessa nollaan, joten oon tsempannut itseäni syömään ostamalla itselleni kaikkea hyvää. Ei mitään varsinaisesti herkku-herkkuja, mutta oon vetänyt johonkin käsittämättömään himoon maitoa, jugurtteja, rahkaa ja vanukkaita. Lämmintä ruokaa oon laittanut keskimäärin kerran viikossa, lihaa syön nykyisin melkein ainoastaan kotona käydessäni. Ei kovin hyvä yhtälö siis kaiken kaikkiaan.

Säännöt:
EI maitotuotteita EIKÄ kahvia ruoan yhteydessä
samalla aterialla c-vitamiinipitoista ja rautapitoista ruokaa

Ei kuulosta vaikealta. Ei tän pitäisi olla vaikeaa. Mä tykkään laittaa ruokaa ja miettiä tällaisia asioita. Juuri nyt vain turhauttaa, kun tiedän että mulla on enää pari viikkoa eloa ja oloa täällä jäljellä, joten en jaksa panostaa. Toivon että viikot kuluisivat nopeasti ja pääsisin pian taas johonkin missä mulla on varaa syödä jonkun muun laittamaa ruokaa.

Oon mä vähän kuitenkin panostanut hyvinvointiini: toin vihdoin kotoa oikean tyynyn (sen pienen tilalle joka meinas jäädä Karkkilaan) ja oon nukkunut huomattavasti paljon paremmin kuin muutaman edeltävän viikon aikana. Viime yönä tosin heräsin kahden aikaan, enkä ensin tajunnut miksi, mutta sitten huomasin avoimesta tuuletusikkunasta käyvän kylmän viiman ja ulkoa kuuluvan sateen ropinan. Nousin työntämään ikkunaa pienemmälle ja juuri silloin pamahti ja välähti yhtäaikaa. Tosi upea ukkosmyrsky!

Tänä kesänä oon viihtynyt jo paljon paremmin Raumalla, mutta siitä huolimatta: ONNEKS enää 12 työpäivää jäljellä! Ja pian on taas viikonloppu ja pääsen kotiin lepäämään peräti kahdeksi päiväksi. En oo pysynyt taas yli kuukauteen kunnolla paikoillani viikonloppuisin ja sen kyllä huomaa vireystilassa. Tosin Karkkila-seikkailu oli kaikkineen jotain niin uutta ja eksoottista että se vähäisestä unesta huolimatta virkisti :D


12 aamua
32 päivää Ranskaan

Hei, musta tuntuu, että mä meen...

Ostin eilen elämäni ensimmäisen yhdensuuntaisen lentolipun - paluupäivä määrittelemätön... Kaisa tuli hakemaan mut Raumalta ja mentiin niille kotiin tavoitteena löytää vähän yli sadan euron suorat lennot Helsingistä Pariisiin. Lopputuloksena on, että mä lennän Tampereelta Tukholmaan ja Kaisa Turusta Tukholmaan, mistä jatketaan yhteisellä jatkolennolla Pariisiin. Kriteerinä oli, että Pariisissa olisi kiva olla ennen puolta päivää, että ehditään palloilla Gare de Lyonille kaikessa rauhassa ja päästään vielä ennen pimeää perille Grenobleen. Omaan kämppään samana iltana pääsystä voi olla turha haaveilla, kun asukastoimisto menee puoli viisi kiinni, mutta onhan meillä kummallakin reipas tuutoripoika (mulla Maxime ja Kaisalla Pierre :D) ja Maxime on jo ainakin luvannut majoittaa meidät siihen asti että asuntoasiat selviää.

Maanantaina sain myös sähköpostia CROUSilta (vastaa meidän TYSiä tai TOASia jne), ja mulla on kämppä! Viestissä ei ollut mitään lisätietoja, mutta kun kävin sen asuntokohteen sivuilla, selvisi, että ainakin todennäköisesti se on noin 12 neliön huone omalla vessalla ja suihkulla - hallelujaa! Oon jo ehtinyt nähdä painajaisia käytävän varrella sijaitsevista yhteisvessoista, joissa on reiät lattiassa pytyn virkaa tekemässä, ja enemmän tai vähemmän saastaisista suihkutiloista.

Taidan siis ihan aikuisten oikeasti olla lähdössä! Pari viime päivää töissä oon leijaillut pää onnellisesti toisessa ulottuvuudessa, jossain missä on jo syyskuu ja mä olen pakannut laukkuni ja seison lähtövalmiinalentokentällä :)

Ainoa huono puoli, mitä mistään tällä hetkellä keksin, on se ettei me lähdetäkään Helsinki-Vantaalta. Se on mulle Ainoa Oikea Lentokenttä, jolta kuuluu lähteä ja jonne kuuluu palata. Siellä on oikea lähdön tunnelma... Mutta ehkä on kuitenkin ihan paikallaan edes kerran lähteä reissuun oman kotikaupungin kentältä.

Lista

Lähtö alkaa vähitellen polttaa yhä enemmän ja useammin mielessä. Huomaan haaveilevani siitä hetkestä kun seison pakatun laukun kanssa Helsinki-Vantaalla lähtöselvitysjonossa - siihen jotenkin kiteytyy parhaiten lähdön tunnelma: liian aikainen herätys, vähän kylmä ja jännittää, pian on saatava kahvia lentokentän Robertsilta... Jostain syystä viime viikolla tuntui, että kesää on vielä ihan loputtomasti jäljellä, ettei vielä tarvitse miettiä muuta kuin miten selviän täysjärkisenä täällä hullujenhuoneella, mutta eilen (ehkä alkaneen elokuun myötä) tuli mieleen, että mun ihan todella tarvii itse pakata laukkuni ja katsoa että sinne tulee mukaan edes jotenkuten tarpeellisia tavaroita... Ratkaisu pulmaan: teen listan (tää on vasta aika alustava - en esim osaa päättää raahaisinko Larousse-sanakirjani mukaan vai selviänkö vuoden ilman, ja muuta vastaavaa olennaista).

Mukaan Ranskaan:

• vaatteita - sen verran että niillä hetken aikaa pärjää (yhdet tai kahdet farkut + jotkin kesäisemmät housut, pari hametta, paitoja, huiveja, sukkia, alusvaatteita yms sen verran kuin mahtuu, syystakki)
• KENKIÄ aka ongelma nro 1! Tarvitsen ainakin yhdet ihan peruskävelykengät, yhdet tennarit ja yhdet ballerinat, mutta myös vaelluslenkkarit olis kiva ottaa samoin edes jommatkummat korkokengät. Argh.
• kesämakuupussi, aluslakana (?)
• jotain keittiövälineitä (esim haarukka-lusikka-veitsi, juustohöylä ja pieni hedelmäveitsi)
• yksi pieni ja yksi iso pyyhe sekä matkapakkaukset peruspesuaineita - loput voi ostaa periltä
• kamera, paristolaturi, ladattavia paristoja, johto (note to self: pyydä isiä mukaan ostamaan paristoja!)
• LÄPPÄRI - johon muuten pitää ladata skype
• matka-apteekki (äitiiii...!?)
• kopiot kaikista tärkeistä papereista, kuten passi, kela-kortti, eurooppalainen sairaanhoitokortti, matkavakuutuskortti - mistä tuli myös mieleen että tarvin matkavakuutuksen. Isi väitti eiliseen asti kivenkovaan että mulla on jatkuva matkavakuutus, mutta eipä se kuitenkaan ole voimassa kuin 45 vuorokautta jokaisen matkan alusta. Huoh.
• ja siis toki nuo paperit ihan itsekin
• koti-ikävän ja/tai tylsistymisen varalle yksi tai kaksi suomenkielistä pokkaria, pari askia sisuja sekä ksylitolpurkkaa (se ei ainakaan muistaakseni ollut kovin pop Ranskassa)

Pian täytyy varmaan ruveta merkkailemaan pesusta tuleviin vaatteisiin niitä, jotka haluan ottaa mukaan. Voisin myös vihdoin yrittää ehtiä käydä Kelassa ja öö varata lentoliput. Laitoin juuri K:lle viestin, että pidettäisiin tällä viikolla palaveri ja päätettäisiin lennoista. Myös juna-aikatauluja ja lippujen hintoja välille Pariisi-Grenoble voisi selvittää. Ja kysyä asukastoimistosta onko mulle kenties kämppää. Vaikka mitä voisi tehdä. Enimmäkseen kuitenkin vain haaveilen siitä miten syön patonkiaamiaisia ja viiletän ratikalla tai polkupyörällä upeissa Alppimaisemissa yliopistolle...

Tuntuu todellakin, että olen lähdössä soitellen sotaan (niin paljon kuin inhoankin tätä sanontaa, kun äiti ja isi on sitä mulle koko lapsuuteni milloin missäkin välissä toitottaneet). Vaikka kyllä kai sitä vähän vähemmälläkin vouhkaamisella selviää. Kaikki selviää aikanaan, ja jos unohdan jotain hirveän olennaista kotiin niin sellainen iloinen asia kuin shoppailu on keksitty.


Mutta

EN MALTA ODOTTAAAAA (tasan kuus viikkoa Ü)

Jag tror, jag tror på sommaren, jag tror, jag tror på sol igen...

Mulla ei ole mitään tekemistä töissä, ja tällä kertaa oon ollut niin fiksu että oon ymmärtänyt pitää suuni kiinni siitä. Olen viihdyttänyt itseäni töiden sijaan vanhojen lj-merkintöjen lukemisella - tällä hetkellä meen kahden vuoden takaisessa kesässä jolloin olin juuri lähdössä Elämäni Matkalle Ranskaan. Tavallaan mulla on ikävä sitä kesää, mutta muistan kyllä vähän liian hyvin myös miten hukassa olin siinä elämäni vaiheessa, ja voin hyvillä mielin vain ruveta laskemaan päiviä seuraavaan seikkailuun Ranskassa (46 nopeasti laskettuna!).

Sinänsä oon vähän hämmästynyt kolmen vuoden takaisesta minästäni. Olin toki edelleen vähän lapsellinen (tiedä sitten onko asia hirveästi muuttunut), mutta merkinnät eivät olleet yhtään niin noloja kuin pelkäsin. Varsinkin ekana syksynä oon vielä elämän epämääräisyydestä huolimatta onnistunut suhtautumaan kaikkeen enimmäkseen huumorilla - sitten tosin seuraa jokin ihme ahdistus- ja angstailukausi, mutta kuitenkaan musta ei tunnu, että merkintöjen taso olisi erityisen paljon huonompi kuin nykyisin. Melkein päinvastoin. Apua, mitä on tapahtunut mun kunnianhimolleni...? Tai no, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, muistelisin että kirjoitin silloin aika samalla periaatteella kuin nykyäänkin - ei oo mitään tekemistä, taidanpa mennä avautumaan journaliin. Tungen kaiken yhdeksi sekavaksi kasaksi mieleen juolahtavia asioita, jotka eivät yleensä suuremmin liity toisiinsa. Mutta ehkä se sitten kuvastaa mun elämää ja ajatuksenjuoksua?

Suurin ero taitaa kuitenkin olla se, että silloin kerroin paljon enemmän ihan tavallisestakin arjesta. Nyt tuntuu, että mulla pitää aina oikeasti olla jotain kerrottavaa ennen kuin voin kirjoittaa. Ettei mun arkeni ole tarpeeksi kiinnostavaa - eihän mulle tapahdu mitään. Silti kaikista hauskinta on lukea juuri niitä merkintöjä, joista palaa mieleen ihan mitättömän pieniä, jo unohtuneita tapauksia matkan varrelta. Ne isommat jutut kyllä muistaa joka tapauksessa.

Tosin juuri nyt mulle ei IHAN OIKEASTI kuulu juurikaan muuta kuin tylsistymistä ja turhautumista kokopäiväiseen paikallaan kökkimiseen ja sisätiloissa oleiluun. Kaipaan puuhastelua ja vaihtelevuutta. Viime aikoina sääkin on ollut niin epämääräinen (ei huono muttei erityisen hyväkään), ettei töiden jälkeen ole kiinnostanut lähteä ulos. Itseni tuntien oon kuitenkin pakottautunut lähtemään edes hiukan kävelemään tai pyöräilemään tai kaupungille haahoilemaan, ettei liikkumattomuus-ahdistus ja mökkihöperrys iske... Eilen rupesin miettimään iltakävelylläni, että oikeastaan mun elämässäni voisi olla sellainen pieni koiranmenevä tyhjä paikka. Käyn joka päivä kuitenkin lenkillä, eikä seura kotona olisi pahitteeksi. Tietenkin ajankohta jolloin hauvavauvaa realistisesti voisin edes harkita olisi vuoden päästä syksyllä, kun olen (toivottavasti) taas Suomessa ja (toivottavasti) pääsen omaan yksiöön asumaan - tai vaihtoehtoisesti johkin kimppakämppään, solussa lemmikki olisi kuitenkin ihan mahdoton. Tämä oli taas sellainen idea, että ensin mietin sitä ihan täysin teoreettisesti, mutta mitä pidemmälle kävelin, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Nyt pitäisi enää päättää rotu :D

Koirakuumeen sijaan ajankohtaisempaa voisi olla esimerkiks lähtökuumeen poteminen. En vain edelleenkään osaa kovin konkreettisesti ajatella lähtöä. Päivä on jo päätetty - 14.9. Ajateltiin Kaisan kanssa (tai kuten tavallista, K ajatteli mun puolesta...) että ollaan siellä hyvissä ajoin ennen varsinaista äksöniä, muttei kuitenkaan niin hyvissä ajoin että tylsistyminen uhkaisi. Tämän lisäksi muuta edistystä ei sitten olekaan tapahtunut. Paitsi että olen toki ahkerasti suunnitellut tulevia läksiäisiä. First things first. Jonkinlaiselta helpotukselta tuntui, kun "ehkä osallistuu" listalla oli myös se yksi tärkeä kaveri, jonka pelkäsin kokonaan suututtaneeni.

Itse suututuksen (välillinen) aihe on palannut Siperiasta puhelimen kuuluviin, ja aikani vastaamista välteltyäni uskalsin yksi ilta puhua suuni puhtaaksi - ehkä parkuakin vähän - ja häpeäkseni kaadoin kaiken sen niskaan. Ei mun pitänyt, ei nyt kun se on yksin kaukana ja muutenkin ahdistunut, mutten jaksanut enää itse olla yksin ja ahdistunut. Sanoin kaiken sen mitä yritin jo silloin aiemmin, mutta mitä se ei ihan tajunnut: etten osaa olla yhdessä kenenkään kanssa, en vielä enkä ainakaan suunnitelmallisesti yli vuotta. Henkeä ahdisti ajatus ensi vuodesta. Erityisesti koska yhä enemmän alkoi tuntua siltä, että tuskin tuo tuosta ensi kesänä sen kummemmaksi muuttuu. Sitten olisin pitänyt sitä vuoden odottamassa turhan takia, ja olisin tuntenut itseni entistä enemmän huijariksi...

Nyt on ainakin helpottunut olo, kun uskalsin vihdoin olla jotain mieltä. Lupasin toki jutella sen kanssa vielä ihan kasvokkain, selvittää jutun lopullisesti. Tuntuu vähän tyhmältä, miksen tajunnut alusta asti, ettei tää oo hyvä idea...? (Toisaalta silloin kaduttaisi se, etten kokeillut. No-win situation)
No joo, ei mun todellakaan pitänyt ruveta tästä avautumaan, mutta jotenkin ajatus harhailee tänään.

Kaikesta marinasta huolimatta olo on aika levollinen. Revin suunnattomasti hupia ylivärikkäistä vaatteistani, pomostani joka juuri tänään on Löytänyt facebookin ihmeellisen maailman ja tämän viikon (sunnuntaisesta krapulassa tehdystä kauppareissusta johtuen) melko makkarapainotteisesta ruokavaliosta. Sekä Ylen Areenan laatuohjelmista: eilen illalla katsoin yläasteaikaista suosikkiani, Fångad av en sång, enkä päässyt yli auringonpaisteisesta suomenruotsalaisesta hilpeydestä ja Benny Törnroosin keltaisesta puvuntakista. Lauloin mukana "jag tror, jag tror på sommaren..." ja tanssin yksin valssia autiossa huoneessani. (huvinsa kullakin - hullulla halvat ja idiootilla ilmaiset)
Myös sunnuntain krapulainen koomaus Turussa naurattaa vieläkin hetkittäin - henkevät keskustelut aamiaispöydässä, naistenlehtien ostovimma Siwassa sekä hulluuskohatuksia saanut lainakissa... Paras tapa viettää vapaapäivää :)

Tästäkin tuli nyt sitten taas yksi tällainen "tungen tähän kaiken enkä jaksa suunnitella mitään rakennetta"-merkintä. Nauttikaa!

Parhaita selkäpaloja

Viikonloppuna valloitin taas yhden kesä-Suomen kaupungin, istuin yhteensä viitisentoista tuntia erinäisissä kulkuvälineissä, kävin kesäteatterissa uinsaunoingrillasin sekä vietin laatuaikaa isin kanssa. Meidän mielipiteet autoilusta, ekologisuudesta, kasvissyönnistä tai urasuuntautuneisuudesta ei selvästikään käy yksiin - huomaan sen entistä selvemmin nyt kun olen saanut asua ja olla omillani - mutta on meillä silti riittävän samankaltainen huumorintaju ja musiikkimaku, että roadtrip kahdestaan isin kanssa oli paras mahdollinen tapa viettää viikonloppua.



Mummulassa meitä odotti TYÖLEIRI. Kaksoset oli kipeinä ja niille tuli hampaita - voitte kuvitella sitä kitinän määrää. Lauantaiaamuna mut velvoitettiin ulkoiluttamaan niitä, kun Mari, aka lapsosten äiti, halusi uimaan (tässä kohtaa mental note to self: älä KOSKAAN IKINÄ hanki lapsia, varsinkaan kahta kerralla!). Ne onneksi nukahti heti kun vaunut lähti liikkeelle, ja olihan ne aika somia nukkuessaan. Saana rellotti selällään kaikki raajat oikosena, kun taas Meeri oli käpertynyt pienelle kerälle ja yritti koko ajan valjaista huolimatta kiepsahtaa kyljelle. Rannassa sain tytöt pysymään rauhallisina laulamalla niille, mutta heti kun palattiin takaisin mummun luo, aamuinen huuto-pakkosyöttöruljanssi (johon olennaisena osana kuuluu kaiken kädenulottuville osuvan heittäminen lattialle) alkoi jälleen alusta... Ja noi on kuitenkin keskimäärin ihan kilttejä lapsia.

Lauantai-iltapäivänä olin mummun ja Marin kanssa Imatrankosken kesäteatterissa katsomassa Vuoksen helmeä, ja vaikka näytös ei ehkä ollutkaan mikään mieleenpainuvan hyvä vaan lähinnä epätoivoinen yritys tunkea kaksi Laila Hirvisaaren romaania pariin tuntiin ja saada melodramatiikan sekaan ujutettua myös huumoria, pääsin pitkästä aikaa käymään monissa lapsuuden Imatran puoliksi unohtuneissa paikoissa. Useimmiten Imatra on vain mummula ja sen lähiympäristö, mutta nyt muistelin sitä kun joskus aikoinaan käytiin katsomassa koskinäytöksiä ja Big Band festivaaleja ja muistaakseni mummun 60-vuotissynttäreillä Valtionhotellissa syömässä. Imatralla on monia ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, joiden olemassaolosta kyllä tiedän, mutten yleensä hirveämmin tiedosta. Sunnuntaina käytiin isin kanssa kävelemässä kosken lähellä vielä ennen kotiinlähtöä ja sain nähdä kadunkulmauksen, jossa äiti ja isi on Kohdanneet. Onhan ne toki olleet samassa koulussa ja samalla riparilla sitä ennen, mutta jonain ikimuistoisena vappuna niistä tuli pari, kun iskä puhalsi äitin korvaan vappupillillä. Romanttista...

Isille ja Samille oli molemmille tullut kutsu sukukokoukseen Poriin elokuun alussa. Viimeinen tämän sukuhaaran edustaja perheessämme on ollut mun isänisänäiti, ja koska mä nyt - ihan sattumalta - olen hänen kokonimikaimansa ja asun vielä sopivasti kesän 50 kilsan päässä Porista, niin nakki napsahti ja kahden viikon päästä menen edustamaan meidän perhettä elämäni ensimmäiseen ihka-aitoon sukukokoukseen. En yhtään tiedä mitä pitäisi odottaa tältä kokemukselta, mutta jotenkin randomreissu Poriin tuntuu sopivan oivasti tähän kesään, kun olen kunnostautunut kotimaanmatkailussa ja omituisiin tilanteisiin osumisessa... Sitä paitsi mun mielestä on oikeasti tosi mielenkiintoista mennä tapaamaan ihan elävältä (hiukan ehkä kaukaisia) karjalaissukujuuriani. Oon puoliksi karjalainen, neljäsosa savolainen sekä neljäsosa lappilainen, mutta koska mun molemmat isoisät (eli ne karjalaiset) on kuolleet ennen mun syntymää, en oikein tunne tätä puolta suvustani.



Nyt juuri, viikonlopun kesäilyn ja nostalgiapläjäyksen jälkeen Raumalla olo ei huvittaisi ihan hirveästi. Tai ei huvittanut vielä tänään iltapäivällä, kun raahustin unenpöpperössä töiden jälkeen bussipysäkiltä kotiin keskittyen lähinnä nostelemaan jalkoja riittävästi, etten kompastuisi. Onneksi sain kuitenkin Italiasta kotiutuneelta kaverilta viestin tulla Rauman keskustaan seuraamaan viikon kulttuuritapahtumaa, eli pitsimissin valintaa. (mussa on täällä herännyt ihan käsittämätön tarve osallistua kaikkeen mahdolliseen sellaiseenkin mikä ennen olisi tuntunut täysin tarpeettomalta ajanhukalta - ehkä se on jokin mökkihöpertymiseltä pelastava alkukantainen vaisto - vaikka tänään toki meninkin tuonne lähinnä nähdäkseni ihmisiä) Tilaisuus oli komiikkaa alusta loppuun saakka, ja lisäksi sain taas kerran tietää Kuka Kukin On Raumalla, kun oli paikallisia kavereita mukana. Ah, pikkukaupungissa asumisen auvoa :D