Bounce and bounce

Blogi on jatkanut verkkaisessa kesätahdissa vielä näin arkeen paluunkin jälkeen. Osittain siksi, että jouduin tuossa viikon verran viihdyttämään ulkomaista kaveria, ja lomailu olikin aika väsyttävää, kun samalla yritin elää ihan tavallista arkea… Osittain kuitenkin myös siksi, että tuntuu jotenkin hölmöltä jatkaa kirjoittamista, kun olen taas Suomessa. Alunperin kun tarkoitus oli kertoilla elämästä kaukomailla Suomessa oleville kavereille ym. kiinnostuneille.

Tykkään kuitenkin kirjoitella tänne muistiin ja muiden kanssa jaettavaksi arkipäiväisiäkin juttuja, ja sitä paitsi tykkään tästä blogistani, joten en halua väkisin vaihtaakaan. Ja eiköhän niitä Ranska-seikkailujakin ole taas tiedossa…

Sitä paitsi huomaan, että sisääni on muuttanut arla-lehmän tavoin pieni ranskalainen, joka kohauttelee olkiaan teatraalisesti vähän joka käänteessä, sanoo pardon varpaille tallovalle ohikulkijalle ja kiljahtaa naisellisesti Mon Dieu ! kun takana pamahtaa. Ja paheksuu kaikkea pahantuulisin huulten päristelyjen ja maiskauttelujen kera. (Pidän merkittävänä erona suomalaisten ja ranskalaisten välillä sitä, että suomalaiset innostuu kaikesta uudesta kun taas ranskalaiset lähtökohtaisesti paheksuu kaikkea outoa ja uutta…)
***
Asiasta kukkaruukkuun, blogi siis jatkuu.

Aloitin pari viikkoa sitten swing-tanssitunnit, kun huomasin, että ihan tässä kotinurkilla toimii tanssikoulu, joka tarjoaa niin lindy hopin kuin boogie woogienkin alkeita varsin kohtuulliseen hintaan. En tajua, miksen joskus nuorempana edes tiennyt tällaisesta tanssista! Mulle tanssi rajoittui jäykkiin lavatansseihin, kurinalaiseen balettiin ja mun rajoittuneelle koordinaatiokyvylle mahdottomiin show-yms-mikä-lie-tansseihin.

Kuvittelin siis pitkään olevani tuomittu ikuiseen tanssitaidottomuuteen ja pökkelyyteen (hieno, uusi sana). Mitä vielä! Tulen tästä musiikista ja rennosta menosta niin hyvälle tuulelle, että tätä oli pakko saada oppia lisää. Kun ei jalat tahdo pysyä paikoillaan…

Ekoilla tunneilla ollaan edetty vauhdilla, ja välillä meinaa iskeä epäilys ja epätoivo puseroon, kun tuntuu, ettei pysy lainkaan tanssittajan tahdissa. (Vika voi toki olla myös aloittelevissa viejissä, mutta yhtä kaikki nolottaa sekoilla.) Onneksi maanantaina mua vei yhden kappaleen ajan yksi seuran vanhoista konkareista, jonka tuomio jälkikäteen oli, että “kyllä susta väkisinkin tanssija tulee”. Miten noin pienestä kommentista voi tulla niin hyvä mieli niin pitkäksi aikaa???

Tanssiminen on kivaa <3

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ihmeellisiä asioita on maailma pullollaan, mutta aivan erityisesti (suomalainen) tv. Olinkin ehtinyt unohtaa, miten ihastuneita täällä ollaan tositeeveeseen…. Eihän se sinänsä mikään ihan uusi juttu ole. Takavuosina partioleirillä oli ihan out, jos ei tiennyt Selviytyjien ja Amazing Racen viimeisimpiä käänteitä. Sinänsä nämä kaksi ei mun mielestä ole kuitenkaan tyylipuhdasta tositeeveetä, koska niissä oli kuitenkin jonkinlainen draaman kaari ja ns. ohjattua ohjelmaa, eli niitä oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.

Mutta kuka ihan oikeasti tieten tahtoen avaa telkkarin katsoakseen mm. ohjelmia Laiva (tuskin se ördääminen kotona näyttää yhtään sen kivemmalta kuin laivallakaan, vaikka siellä joku iloinen suomenruotsalainen oliskin juontamassa), Muuttajat (ohjelmaan etsittiin osallistujia seuraavin saatesanoin: “Toivomme ohjelmaan avoimia ihmisiä, jotka kertovat muuttonsa syistä ja esittelevät tavaroitaan eivätkä epäröi näyttää muuttopäivänsä hässäkkää tv-katsojille.” Mulla on ihan riittämiin sitä hässäkkää täällä kotona, kiitos.), Taksi (suomalaiset kun tunnetusti on ihan älyttömän suupalttia kansaa, niin tämä on varmasti suurta viihdettä. paitsi ai niin, kännissähän ne kumminkin on), Tuuri (ohjelman kuvaus on yhtä hepreaa: “vankkurisaunansa Onnelan asiakkaiden iloksi. Iloa, mutta myös silmänruokaa on tarjolla tavarapuodinkin puolella, kun joukko kauniita pin up-tyttöjä pistäytyy ostoksilla. Lapintyttö Nita saapuu Tuuriin osallistuakseen Nuori Tähti-laulukilpailuun. Katmandu haaveilee elämänkumppanista ja Tarjoushaukka hyvistä kaupoista, mutta tällä kertaa Tarjoushaukka kokeilee myyjän roolia.” MITÄ?), tai Poliisit (tämän päiväisessä jaksossa on mm. “hämmästelty kahta ojan pohjalla nukkuvaa miestä”). Vain muutamia mainitakseni.

Ohjelmatietoja lehdestä katsoessa näyttäisi, ettei tarjonnasta ole pulaa, mutta loppujen lopuksi suurin osa noin 15 kanavalta lähetettävästä ohjelmasta on ihan sitä itseään. En halua osoitella ketään tiettyjä tahoja (Nelonen, Sub, Jim…) sormella, mutta löydän kyllä itseni nykyään lähinnä Yle Femman, Teeman tai ihan perinteisen Ykkösen edestä. Viikossa on oikeastaan enää kaksi ihan must-ohjelmaa: Strömsö sunnuntaisin (<3<3<3) sekä Solsidan Femmalla tiistaisin. Tack och hej.

(Sen suhteen olen jo luovuttanut, että perjantai- ja lauantai-iltoina voisi tulla mitään fiksua telkkarista Uutisvuotoa lukuunottamatta. Olenkohan ihan ainoa suomalainen, joka ei aina viikonloppuina joko heilu baarissa tai vietä aikaa sivistyneesti viiniä siemaillen ystävien seurassa? nimim. Melkein vanhapiika, onnellinen kissanomistaja länsi-Tampereelta)

Kuin kala vedessä?

Olin etukäteen uhrannut korkeintaan viisi minuuttia sen asian ajattelemiseen, että Ranskasta paluu voi ottaa vähän koville. Mähän palaan kotiin! Tuttuun Suomeen, missä kaikki asiat sujuu kuin rasvattu. Tuttuun Tampereen kotiin, missä tunnen niin talon kuin kaupunginkin kuin omat taskuni. Tuttuun yliopistoon tuttujen kavereiden kanssa.

Niinpä niin… Niinhän ne aina sanoo, että palatessa kulttuurishokki on pahempi kuin lähtiessä. Viime kerralla kaikki sujui muuten aika sulavasti, mutta syksy ja talvi yhä pimenevine päivineen otti todella koville. Mutta silloin palasinkin suoraan opintoihin, mulla oli ihana kämppä ja kiva kämppis lähellä Turun opiskelijahulinoita.

Tällä kertaa tulin koti-kotiin, kauas keskustasta, asumaan äitin ja koiran (ja isinkin, milloin se reissuiltaan kerkeää) kanssa. Kursseja mulla on säälittävä yksi per viikko, mutta sitäkin suurempi ahdistus saada gradu mahdollisimman pian valmiiksi. Tampereen kavereista yhä Tampereella asuu ehkä kaksi kappaletta.

Mulla ei ole mitään tekemistä.

Lisäksi on ollut ihan kauheaa tajuta, että vanha kotikaupunki on muuttunut vieraaksi paikaksi. Eksyin tällä viikolla Koskikeskukseen! Unohtelen sellaisia asioita, kuin että kauppaan voi mennä sunnuntaisinkin. Mutta että leipää on parasta olla kotona aamuakin varten… Suomi ja Tampere on yhtä aikaa ihan tuttuja mutta silti vähän outoja. Joku on käynyt muuttelemassa kaikennäköistä kysymättä multa lupaa!

Mua ei tällä kertaa ole odottamassa mitään uutta ja jännittävää. Uuden lukuvuoden into ei ole kovin käsinkosketeltavaa, kun olen täällä ihan toisessa kaupungissa kaukana opiskelijaelämän huumasta. Maximen ohje nauttia vikasta opiskeluvuodesta ei siis tunnu kovin ajankohtaiselta. Mihinkään sitseille tai bileisiin ei pääse ilman ennakkojärjestelyjä, eli hei hei vaan spontaanius.

Vaikken olekaan vielä solahtanut luontevasti tähän uuteen arkeen, ei tilanne ole ihan toivoton. Kotona on kaikkia ihan kivojakin juttuja. Niin kuin vanhempien uusi sohvakalusto: jättinojatuoleihin on ihanaa upota kuuman teekupin kanssa prokrastinoimaan!

Magnus matkustaa

Ylpeydellä raportoin, että sekä kissa että emäntänsä ovat edelleen hengissä ja (lähes) kaikissa sielun ja ruumiin voimissa! Toipumisaikaa loputtomalta tuntuneesta matkasta tarvittiin muutama päivä, mutta nyt voin jo antaa Mangelle sen ansaitseman tunnustuksen. Mun pieni kissani on oikea maailmanmatkaaja!

Junassa (joka pysähtyi vartiksi raiteilla hortoilleen härän vuoksi…), lentokentällä, ensimmäisellä lennolla, toisella lentokentällä tai toisella lennolla kissa ei päästänyt ääntäkään, paitsi ihan vähän järkytyksestä nousun ja laskun aikana. Onneksi jonkun ipana päästi sellaiset aariat, että ääni lähti ja pikku oksennuskin pääsi äidin syliin. Ei siis pienen kissan pieni ääni kuulunut edes naapuripenkkiin! Ihmisten tuijottelu ja koko ajan vaihtuvat maisemat pitivät kissalapsen mielenkiintoa yllä, eikä kurjuus päässyt iskemään.

Emännällä olikin hetkittäin paljon vaikeampaa. Ensinnäkin laukku painoi 29 kiloa sallittujen 23 kilon sijaan. 60 euron lisämaksun lisäksi harmia aiheutti se, että laukkua oli kohtalaisen hankala kantaa kissa olalla ja noin 20 kiloa painanut reppu selässä… Onneksi löytyi avuliaita käsipareja!

Toinen stressiä aiheuttanut asia oli tietenkin karvaisen lapsen viihtyminen: onko sillä nyt kylmä tai kuuma, onko se ihan paniikissa kun läähättää tolleen, pitäiskö sille antaa vettä, miksei se suostu juomaan, onkohan sen jalat puutuneet, onkohan sillä kamala pissahätä… Magnuksen vieraskorea rakko piti ihan koko matkan, ja vesikin maistui sitten vasta yöllä uudessa kodissa (jossa odotti - kauhistus sentään - Magnusta kymmenen kertaa isompi KOIRA). Nimimerkillä heräsin yöllä, kun kissani hori vettä niin kovaäänisesti.

Tout est bien qui finit bien. Eli perillä ollaan, Ranska on enää muisto vaan (sniisk) ja nyt pitäisi taas tottua tähän Suomen eloon ja oloon. Saas nährä kuinka käy.
*
p.s. Kuvitus ajalta kun Mauno oli vielä pieni ja söpö! Kuvat on ottanut Magnuksen “kasvattaja” (eli sen emon emäntä) Sophie. Merciiii.

Hei moi terve

Mitä pidemmäksi blogin kesätauko venyy ja vanuu, sitä mahdottomammalta tuntuu aloittaa. Miten pystyn kertaamaan viime kuukauden kulun hauskasti ja kiinnostavasti? Tarvitseeko mun? Voinko vain jatkaa suoraan arkeeni, ei kai ketään muuta hirveästi kiinnosta mun lomanviettoni?

Sitä paitsi, mulla on ollut koko viikon joku blogitukos… Kaikki sanottava ja kirjoitettava tuntuu tylsältä ja epäkiinnostavalta - jopa mun itseni mielestä. Silloin lienee parasta olla ihan hiljaa!

Paluu arkeen oli aika töksähdys. Sunnuntaina huristeltiin kotiin illansuussa kymmenen tunnin ajon jälkeen lastina melkoinen kasa hiekkaa sekä helteen tainnuttama kissa, joka ei halunnut lähteä hoitopaikasta ollenkaan. Lämmintä oli täällä “pohjoisessakin” illalla vielä +30, mutta siihen jäivätkin yhtäläisyydet etelän lokoisaan lomaelämään…

Aurinko on paistanut tällä viikolla about kerran - vaikka lämmintä olikin pitkään tukahduttavan paljon, yölläkin. Loppuviikosta sentään jyrisi ja paukkui kolmeenkin kertaan, ja ilma “viileni” eilisen raikkaalta tuntuvaan +24 asteeseen! Monsieur palasi toimistolle maanantaina, mutta mun sisäinen kelloni jäi loma-aikaan, enkä ole kertaakaan päässyt ylös ennen yhdeksää.

Viikon ohjelmassa on ollut ahkeraa muuttoaherrusta, ensi viikolla (tarkemmin sanottuna huomenissa) kun Suomen kamara kutsuu minua taas. Tämä Ranskan vuosi oli nyt sitten tässä, ja vaikka kuluneella viikolla muutamaan otteeseen kirosinkin koko maan typerine byrokratiasäädöksineen alimpaan helvettiin, ehkä voin uskaltaa luvata vielä palaavani. Esimerkiksi lokakuun 22. päivä, kun Lufthansa lennättää mut Helsingistä Lyoniin syysloman viettoon…

Ohjelmansa puolesta viikko on siis ollut kohtalaisen ankea. Varsinaiseen muuttoon, eli tavaroiden raijaamiseen kaksihuoneisen kolossimme komeroista ja kaapeista kellariin päätyviin muuttolaatikoihin sekä mukaan tulevaan matkalaukkuun, kissan matkalippujen ja kantovälineiden hankkimiseen ja matkan organisoimiseen, ei kauaa nokka tuhissut.

Sitten muistin kuitenkin, että munhan pitää myös lakkauttaa pankkitilini ja kännykkäliittymäni… Pankki hoitui helposti yhdellä puhelinsoitolla ja yhden (ohuehkon) dossierin kasaamisella ja postittamisella. Mutta se puhelin. Ohhoijaa. Vietin valehtelematta tunteja puhelimessa jonottaen eri asiakaspalveluihin: “Jos haluatte tarkistaa liittymänne saldon, painakaa 1. Jos haluatte lakkauttaa liittymänne tai vaihtaa toiseen liittymään, painakaa 2. Muussa tapauksessa, painakaa 3. —-(taistelua kosketusnäytön ja näppäimistön kanssa)—- En ymmärtänyt valintaanne. Kiitos puhelustanne, näkemiin.” Eikun uusiks, ja kun vihdoin pääsee alkulätinöistä linjoille, saa kuulla 63 kertaa 30 sekunnin väliajoin “Olkaa hyvä ja odottakaa hetki, asiakaspalvelija vastaa pian” ja väliin kovaäänistä Orangen mainosmusiikkia. Mitään ei voi hoitaa esim. internetissä, vaan kulutin Orangelta ostamaani saldoa heidän omassa asiakaspalvelussaan. Huoh.

Viiden tai kuuden puhelun, revittyjen pelihousujen ja yhden hajotetun lautasen (kyllä ne muovisetkin menee rikki, kun tarpeeksi kovaa paiskaa…!) jälkeen sain kuin sainkin ohjeet, miten puhelinliittymän saa irtisanottua. Mun pitää lähettää Suomesta dossier, jossa todistan vedenpitävästi ja selvällä ranskan kielellä asuvani Suomessa. Tämä siis siksi, etten joudu maksamaan liittymän irtisanomismaksuja. Vaikeaksi käy. Milloinkohan mä alistun näihin älyttömiin dossiereihin ja tyhjänpäiväiseen paperinpyörittelyyn? Silloin varmaan täyttyy joku ultimate ranskalaisuuskriteeri (heti sen jälkeen, kun on alkanut tykätä Johnny Hallydayn musiikista), ja saan suoraan kansalaisuuspaperit!

Ihan toinen juttu onkin se, että mun liittymän mukana tullutta puhelinta ei voikaan noin vain käyttää minkään muun kuin mun Orangen sim-kortin kanssa. Yritin selvittää, miten ongelman voisi kiertää, mutta toistaiseksi näyttää heikolta. Ärrrrsyttää… Onneks ikivanha nokialainen pelittää, joten en joudu ihan puhelimetta olemaan Suomessa!

Nyt kaikki muuttovalmistelut alkaa onneks olla hoidossa: laukku ja Mangen kuljetusboksi odottaa ovella, ja oon jo valinnut huomisen täydellisen matka-asun: mukavan, lämpimän, mutta tarvittaessa paitahihasille taipuvan. Pieni fiba kävi matkalaukun valinnassa, koska kahdesta vaihtoehdosta valitsin sen isomman. Se oli valitettavasti myös rikki, eikä sovi yhtään kissan boksin väriin, toisin kuin toinen vaihtoehto! Pakattu mikä pakattu, enköhän selviä sen kanssa perille…. (joutunen maksamaan pitkän pennin painosta, kylläkin)

Heräsin tänään aamulla 8.30 säikähtäneenä: ulkoa kuului järkyttävä älämölö (jonka sittemmin totesimme johtuvan täällä meidän tuppukylässä järjestetystä kansainvälisestä pyöräilykisasta) ja kuvittelin missanneeni huomisaamuisen junan lähdön. Matka stressaa tavallista enemmän sen takia, että mukanani lentää tällä kertaa myös Magnus Maitoparta. Meidän matka alkaa aamukahdeksalta junamatkalla Lyoniin, missä odotellaan pari tuntia lennon lähtöä. Ensimmäisen kahden tunnin lennon jälkeen odotellaan NELJÄ tuntia Frankfurtissa, lennähdetään Helsinkiin, otetaan Paunun bussi Tampereelle ja ollaan taksin kyyditseminä Tampereen kotona ehkä kolmelta aamuyöstä. Hurraa! Koko tämän ajan kissan olisi tarkoitus pysyä hiljaa ja kiltisti kopassaan, mielellään pissimättä. Jep.
No ei vaan, ostin sille myös valjaat (koirien - höh ja pöh, sanoo Mauno) ja remmin, joka pääsi pienen kissan inhokkilistan ykkössijalle saman tien. Voi kun sen saisi syödä suihinsa! Saapa nähdä suostuuko kaveri siis näissä varusteissa poistumaan häkistä saatika tekemään tarpeitaan taukojen aikana. Frankfurtin lentokentällähän on myös lemmikkilounge (voin vain kuvitella…), mutta Mauno-reppana ei sinne pääse, kun se ei matkusta ruumassa vaan ihmisten kanssa matkustamossa.
Toivon mukaan palaan asiaan menestyksekkään matkakertomuksen kera Tampereen päässä parin päivän kuluttua!

Tarkkasilmäisimmät ovat ehkä huomanneet, että olen tämän päättömän ja hännättömän valituspostauksen oheen onnistunut ujuttamaan kesäloman ensimmäisen osan, eli partioleirin ja jamboreen valokuvat. Erinäisistä traumaattisista kokemuksista, niin kuin öisestä herätyksestä keskellä hyistä valtamerta (eli meidän telttaa, jonne virtasi sadevesi kummastakin ovesta) huolimatta reissu oli oikein onnistunut!

Selkeästi oon unohtanut jo leirin jälkeisen lobotomiaa muistuttavan aivotoimintani, joka johtui kahden viikon väsymyksestä… Myös erinäisiä erimielisyyksiä ilmeni johtajistossa oletettavasti juurikin kisakestävyyttä koettelevan väsymyksen vuoksi. Mutta sehän kuuluu vaan asiaan?

Jonkun mielestä myös kahden sentin paksuinen patja, jääkylmällä kaivovedellä peseytyminen, aina hiukan tuhkalta maistuva ruoka, vessafasiliteetit puskaan kaivetussa kuopassa sekä käsinpestyt vaatteet (se haisee puhtaalta, kyl sen taas voi panna päälle!) voisivat kuulua jonnekin kammotuslomien top 3 -listalle, mutta mulle on kummasti tullut taas ikävä sitä kaikkea. Lämmin suihku ja sähköllä lämpiävä ateria on ihan mukavaa luksusta, mutta mikään ei voita iltanuotioiden tunnelmaa saatika aurinkoiseen aamuun kömpimistä suoraan makuupussista!

(toisina hetkinä epätoivo saattoi yllättää, mutta jopa tämän näköinen taistelutanner kuivuu nopeasti, kun aurinko tulee taas esiin!)

NYT lopetan tämän jorinan, jonka pääasiallinen tarkoitus oli vain ilmoittaa, että olen palannut ihmisten ilmoille :) Menen viettämään laatuaikaa huomenna hylkäämäni heilan kainaloon. Nyyh…

Pian hiljenee

Rennon rauhallista sunnuntaita vietetään täällä maalla. Joka-aamuisen kämpän raivauksen jälkeen kipaisin hakemaan croissantit lähileipomosta (olin tosin vähän kymmenen jälkeen melkein jo myöhässä - sain tiskin viimeiset!) ja kahvin valuessa nautin viimeisestä suihkusta seuraavaan kahteen viikkoon <3

Rentous on kuitenkin vain näennäistä, koska oon niin hermostunut, että vatsa on vain kipeä solmu. Aina sama juttu ennen leiriä… Kaksi viime yötä oon nähnyt painajaisia, ja päivisin sinkoilen huoneesta toiseen etsien mieleen pomppaavia, listasta unohtuneita tavaroita rinkkaan - joka on, ennätyksellisesti, pakattu jo kaksi päivää ennen leiriä! Maxime jo kysyikin multa, että oonko ihan varma, että teen tämän vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin. Itseänikin hetkittäin epäilyttää, mutta veikkaisin, että paikan päällä turha stressi unohtuu, kun on keskityttävä yhteen asiaan kerralla.

Eilen lähdettiin tuulettamaan päätä ja miettimään muita asioita ihmisten ilmoille, eli Beauneen, Dijonin lähellä Bourgognessa sijaitsevaan historialliseen kaupunkiin. Beaune on kuulunut aikanaan Burgundin herttuakuntaan, jonka herttuoilla on ollut Ranskan kuninkaita paljon enemmän vaikutusvaltaa tällä alueella, ja ylpeys pitkästä historiasta näkyy. Alue on melko bourgeois, ja luotettavan tietolähteeni mukaan kaupungissa on enemmän Porscheja asukasta kohden kuin muualla Ranskassa. Terassilla virvokkeista pyydettiin samoja hintoja kuin Suomessa :S

Turisteja silti riitti: brittejä, hollantilaisia, belgialaisia ja saksalaisia etupäässä. Eikä kyllä ihmekään, koska kaupunki on kuin suoraan jostain Woody Allenin elokuvasta - niin kuin asian ilmaisi paikallinen taiteilija vanhaan kirkkoon pystytetyssä taidenäyttelyssä, jonne eksyttiin kaupungissa harhaillessamme. Tämä on sitä postikorttien Ranskaa, ja jos joku tänne nurkille eksyy, suosittelen ehdottomasti käväisemään myös Beaunessa. Siellä on selkeästi enemmän tekemistä ja huvituksia, kuin asukasluvultaan kuitenkin isommassa Dolessa…!

Me oltiin valittu vierailuajankohta hyvin, koska kaupungissa on käynnissä valofestivaalit. Iltaisin kaupungin tärkeimmät monumentit muuttuvat eläviksi upeissa valonäytöksissä - alla on pari kuvaa, mutta niistä ei mitenkään saa käsitystä, miten mahtavia näytökset ovat!

Tämän lisäksi huviteltiin barokkioopperan harjoituksissa, joita sai seurata ilmaiseksi hulppeassa katedraalissa, sekä laskemalla illan hämärtyessä keskusaukiolle kokoontuvia etanoita. Olis varmaan pitänyt kerätä ne talteen ja myydä kalliilla johonkin ravintolaan!

(kuva täältä)

NYT blogi hiljenee ainakin kahdeksi viikoksi ihan täysin. Kuulemisiin :)

Tämän viikon aatoksia

Toukkaepisodi on (kaiketi) ohi (toistaiseksi). Teen aamuisin varmuuden vuoksi kierroksen mahdollisissa lymypaikoissa, ja imuri seisoo tukevasti keskellä olkkarin lattiaa iskuvalmiudessa, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä - huh!

Vietin tällä viikolla oikein mukavat kaksi vuorokautta tiiviisti näppäimistön ääressä. Ihan kivaa, että mulla selkeästi on huima luotto omiin kykyihini, mutta vois sitä joskus miettiä edes kaksi sekuntia aidon realistisesti, että ehdinkö oikeasti kääntää yhteensä neljä tuntia ohjelmaa kahdessa päivässä. Näemmä ehdin, mutta en halua välttämättä toistaa koetta… Tilin saldo kiittää - jos tällä kertaa muistan lähettää laskun. Viime kuun laskun olin nimittäin nätisti tehnyt ensin open officeen ja vielä siirtänyt pdf:ksi, mutta eipä siitä paljon iloa ole, jos ei muista lähettää kumpaakaan tiedostoa laskutukseen!

Tänään on taas sellainen ei-ihan-niin-kuin-telkkarissa-päivä… Mulla on vielä noin sataseitkytviis asiaa tehtävänä ennen maanantaina alkavaa leiriä, ja tähän mennessä tänään olen käynyt kävelyllä (heitin sentään pari tärkeää kirjettä postiin samalla reissulla), lukenut blogeja, katsonut telkkaria, kirjoittanut omaa blogiani ja tarkistanut sähköpostini sata kertaa. Hmm…

Meidän dossier, eli leiriä varten täytettävä jättimäinen paperinivaska, alkaa onneksi olla valmis. Aluksi valitin Maximelle noin joka päivä siitä, miten turhalta tuntuu täyttää papereita ihan kaikesta. Ymmärrän toki, että turvallisuuteen liittyvät paperit (vanhempien yhteystiedot, lasten allergiat ja muut terveystiedot, hätänumerot yms.) on hyvä olla sekä meillä että piirin vastaavilla. Mutta meidän on pitänyt mm. piirtää leirialueestamme “kartta”, johon voi lisätä telttojen, keittiön, suihkun jne. paikat. Tai analysoida ryhmän dynamiikkaa, jotta sen pohjalta voidaan kehitellä jokin ylevä projet pédagigique. Mitäköhän sinnekin runoiltiin? Ja tuleekohan se oikeasti käyttöön leirillä? Raportoin varmasti viisastuneena joskus elokuun puolella.

Mutta on siitä oikeasti iloakin, että päiväohjelmat, materiaalitarpeet, budjetit ja muut on pitänyt raportoida jo aikaa sitten. Nyt ne on valmiina, ja mä voin keskittyä omiin pariin ohjelmaani sekä laukkuihini. Paitsi etten tee niin! Miks tää on aina yhtä vaikeaa…

Mun päähäni ei mahdu juuri tällä hetkellä kuin se leiri (kuinka monta t-paitaa otan mukaan? pitäiskö vielä korjata ne yhdet housut? mitä mun ea-laukusta vielä puuttuu? enhän tällä kertaa unohda pyyhettä? ASTIAPYYHKEET!!!), eli en pitkästytä teitä tämän pidempää…

(Paitsi kyllä mulla vähän siintelee mielessä LOMA elokuun alussa! Me suunnataan elokuun ekana viikonloppuna miljoonien muiden ranskalaisten kanssa auton nokka kohti etelää, ahhh. Tosin siinä keskellä mun pitäisi lennähtää pariksi päiväksi Suomen Turkuun yksiin häihin, ja sitäkin stressaan jo nyt.)

Koska oon erikoistunut mitenkään mihinkään liittymättömään kuvitukseen, tässä siis ohessa Suomen loman Helsinki-kuvat :)