Retkellä Liègessä

Heinäkuun viikonloput ovat olleet yhtä juhlaa, kun ensin vietettiin Ranskan kansallispäivää (ja prinsessa Victorian syntymäpäivää ja meidän Alpon 6-vuotissynttäreitä) ja tasan viikon päästä, eli viime sunnuntaina, oli Belgian kansallispäivä. Meiltä molemmat juhlat menivät kyllä lahjakkaasti ohi viikonloppureissuissa.

Ranskan kansallispäivän juhlallisuuksia meillä oli vakaa aikomus mennä katsomaan ranskankielisen Belgian suurimpaan kaupunkiin Liègeen, mutta paikan päällä selvisi, että ilotulitus alkaisi vasta kymmenen maissa illalla. Loogista sinänsä, koska silloin vasta alkaa pimetä, mutta harvinaisen epäkäytännöllistä, jos asuu yli tunnin ajomatkan päässä ja seuraavana päivänä on oltava reippaana töissä… Olin sitä paitsi varannut meille saunan samaksi illaksi, joten kotiin oli palattava ajoissa.

Päätimme kuitenkin hyödyntää tilausuuden ja tutkailla Liègen tarjontaa kuumana kesäsunnuntaina. Pettymys oli valtava, kun saimme todeta kaupungin olevan iso, arkkitehtuuriltaan harvinaisen ruma sekä aamuisen torin jäljiltä täynnä roskaa. Kuumuus lisäsi roskaisille kaduille vielä oikein pikantin tuoksun.


Me päädyimme hortoilemaan hiukan kaupungin kaduilla (päädyttiin epähuomiossa myös hollantilaisen leffan kuvauksiin) sekä tietenkin maistelemaan paikallisia erikoisuuksia. Peket oli oikein raikas kesäjuoma, mutta suuresti odottamani café liègois oli jo toinen pettymys tälle päivälle. Tällä nimellä myyty jäätelöannos oli kyllä herkullinen, mutta vasta kotona wikipedian avulla sain selville, missä meni vikaan: olen (ilmeisesti jo monta vuotta) sekoittanut iloisesti café viennois -kahvijuoman sekä café liègois -jäätelöannoksen päässäni. Kuvittelin saavani kahvia kermavaahdolla (join tätä joka kerta, kun menin terassille kahville viime kesänä Dolessa <3) mutta sainkin jäätelöä…

(Ja meillä kaikilla oli niiiiin mukavaa :))
Surkea reissu sai ihan mukavan lopetuksen kuitenkin, kun Brysselissä odotti rentouttava saunareissu!

Huomenna palaan asiaan meidän tämän viikonlopun seikkailuiden merkeissä. Tot morgen!
p.s. Näin viikkoa myöhemmin ja valokuvista kaupunkia katsellen se ei enää näytäkään ihan niin vastenmieliseltä. Kumma juttu :D

Brussels calling!

Ai niin, mulla on tää blogikin… Pitäis varmaan joskus jotain kirjoittaa. Mut ei nyt ehdi. Tai oikeastaan jaksa. Paan ihan vähän vaan nää silmät kiiiiiiinniiiikrrooohhhh…

Vähän tällaista on ollut viime päivinä. Eka viikko töissä laiskahkon gradun kirjoittelun ja omaan tahtiin tehtyjen friikkutöiden jälkeen tuntui suunnilleen samalta kuin olisi vahingossa jäänyt tuulimyllyn lapaan kiinni ja saanut aika kovasti kyytiä. Nyt olen palannut taas maan pinnalle ja alan vähitellen tuntea itseni omaksi itsekseni. Enimmäkseen.

En vieläkään oikein tajua, että olen täällä. En oikein edes uskalla mennä ulos yksinäni, mikä johti kohtalaisen surkuhupaisaan viikonloppuun, kun hyljättynä vetistelin olohuoneen lattialla miten tällainen lähes maisterisnainen jolla on ikääkin jo kunnioitettava neljännesvuosisata ja monen vuoden (kröhöm) kokemus ulkomailla asumisesta voi pelätä ulosmenoa uudessa kotikaupungissaan! Yksin siis. Enimmäkseen kai pelkään sitä, että joku huomaa, etten oikein kuulu joukkoon. Että olen maalaishiiri kaupunkilaisten joukossa. Mutta voitin pelkoni toistellen mielessäni Ötökän elämästä opittua mantraa ja kävin kaupungilla. Kahdesti. Mutta enimmäkseen kyllä vain katsoin Mad Meniä koneelta ja söin niin paljon pakastepitsaa että lähimarketin myyjäpoika jo sunnuntaina tunnisti mut…………………….

******************

Tuohon asti pääsin noin neljä viikkoa sitten, kun mietin, että olisi varmaan asiallista päivittää välillä kuulumisiaan tänne(kin). Äitikin ehti jo laittaa viestiä ja varmistaa, että olen yhä elossa. Tuli vain kaikenlaista. Sitä paitsi rehellisesti sanottuna olen ihan iloinen, että olen tässä rauhassa yrittänyt sulatella asioita, enkä heti rientänyt esim. tänne parkumaan, kun aluksi meinasi olla vähän vaikeaa. Koska onhan sellaista nyt yleensäkin odotettavissa, kun elämässä tulee isoja muutoksia vastaan, ja nyt ollaan jonkin aika perustavanlaisen äärellä. Äkkiä kaukainen tulevaisuus onkin tässä ja nyt, eikä sellaista ole kauhean helppo tajuta tai varsinkaan ottaa tyynesti vastaan!

********************

Kaikenlaisiin pieniin asioihin pitää tottua. Kovaäänisiin belgialaisiin, jotka kuulostaa vihaisilta puhuessaan ihan normaalisti. Irtonaisiin katukiviin, jotka sinkoaa varomattoman kulkijan päälle mutaisen suihkun sadepäivinä. Auringonpaisteeseen, joka voi sekunnissa muuttua kaatosateeksi ja ukkoskuuroksi. Leipään, joka ei maistu kriittiselle ranskalaiselle muttei kyllä oikein minullekaan, vaikka suvaitsevaisempi olenkin. Ravintoloihin, joissa laskun maksamishetkellä voi hyvin kuvitella olevansa yhä Suomessa.

On niitä mukaviakin asioita. Autot, jotka jarruttaa vaikka mistä vauhdista päästämään jalankulkijan tien yli. Maailman ihanin asunto, joka alkaa vihdoin viimein asettua kuosiinsa (meillä on jopa keittiön pöytä!). Kivat työkaverit ja leppoisa ilmapiiri töissä. Kissa, joka palasi parin päivän karkumatkalta - nyt jo naapurit tietää soitella perään heti kun se erehtyy pöllöilemään tuonne katolle, great!

Niin ja sellaistakin pääsi tapahtumaan against all odds, että sain gradun valmiiksi. GRADUN. VALMIIKSI. OO ÄM GEE. Nyt voin vihdoin alkaa taas elää… Ja blogata :)

Ding dong

Hei taas piiiiiitkästä aikaa! Kiirettä on pitänyt viime viikkoina… Sain vihdoin koneeni takaisin tällä viikolla, mutta ehdin jo jotenkin tottua tähän netittömään elämään, joten blogin päivittäminen on vähän jäänyt. Hektistä menoa riittää vielä vähän aikaa, koska menin sitten kuitenkin saamaan sen yhden työpaikan Brysselistä ja hommat alkaakin jo viikon päästä maanantaina. Tarviiko edes sanoa, että gradu ja muutto EI ole ihan vielä valmiit?

Ensimmäisen paniikin jälkeen oon jo ehtinyt vähän innostuakin tästä kaikesta, erityisesti vierailtuani pääkallopaikalla viime viikolla. Bryssel vaikuttaa sateesta ja pähkähullusta liikenteestä huolimatta aikas sympaattiselta paikalta, ja meidän asunto on aivan ihana! Räpsin jo aika paljon kuvia viime viikolla, mutta haluan ehkä sittenkin odottaa, että kämpässä näyttää enemmän kodilta kuin varastolta ennen kuin esittelen asunnon täällä :)

Musta on kyllä aika huippua päästä pääkaupunkilaiseksi, vaikka vielä ajatus siitä, että asun kaupungissa jossa on miljoona asukasta ja metro, tuntuu jotenkin täysin epätodelliselta. Samoin kuin ajatus siitä, että gradu valmistuisi esim. ikinä… No, pikkuhiljaa!



Nyt kuitenkin vähän päivän polttavasta aiheesta, eli tietenkin Euroviisuista <3 Ihan pian pyrähdän tästä koneen äärestä keskustaan ihkaekaan ravintolapäivääni (ja vaviskaa vain, mulla on ollut Brysselin reissusta asti aivan poh-ja-ton nälkä - vatsa selkeästi tottui tiettyyn määrän paistilaardia tihkuvaa ruokaa eikä kotiruoka enää riitä mihinkään!) ja sieltä Euroviisuvalvojaisiin, enkä vaan malta odottaa!!!!

Näinhän täällä aina käy

Hajotin mun tietokoneen. Olen tällä hetkellä äitin koneen varassa, ja tästä menee ruutu mustaksi yleensä noin viiden minuutin surffailun jälkeen (onkohan se vaan asentanut tähän jonkin Anonyymit Nettiaddiktit -suojan?), joten en tiedä kuinka paljon pystyn lähiaikoina postailemaan.

Hyvät uutiset on, että koneessa oli vielä takuuta jäljellä, joten mahdollisesti se korjataan ilmaiseksi (jos huollossa huomataan, että ongelma saattaa (kröhöm) olla itse aiheutettu, joudun joko maksamaan huollon tai todennäköisemmin hankkimaan uuden koneen). Lisäksi sain kaikki tiedostot talteen, HUH! Gradusta olikin kopio jo valmiiksi, mutta esim. haastattelutiedostoja, kirjanpitoa tai valokuvia en ollut vahingossakaan kopioinut mihinkään.

Huonot uutiset on tietenkin se, että saan koneen aikaisintaan ensi viikon lopulla takaisin. En tiedä, mitä gradun etenemiselle käy. Tai mun mielenterveydelle…

Kotimaa kun taakse jäi

Muutto ja Suomesta lähteminen on pyörineet paljon mielessäni viime päivinä. Olin pitkään kuvitellut muuttavani takaisin Ranskaan tämän Suomen vuoden jälkeen, ja vasta nyt olen hitaasti alkanut oivaltaa, ettei Bryssel olekaan Ranskassa. Että Belgia on ihan oma maansa. Alkoi jännittää.

Pidänköhän Belgiasta? Yhden viikonloppuvierailun perusteella Bryssel on jopa tihkusateisena sympaattinen ja mulle sopivan kokoinen suurkaupunki, jonka asukkaat tuntuu ainakin Pariisiin verrattuna ystävällisiltä. Mutta se ei kuitenkaan ole Grenoble: siellä ei ole vuoria eikä kaunista kesäsäätä maaliskuulta lokakuulle, ei kaikkia ihania ystäviä, eikä taatusti yhtä hyvää vihanneskauppaa kuin mulle G:ssa…

Bryssel on sillä tavalla hyvä kompromissiratkaisu mulle ja Maximelle, että kummallekin on työmahdollisuuksia, mutta kummallakaan ei silti ole kotipaikkaetua. Ikävää on tietenkin se, että ollaan kaupungissa alkuun ihan yksin, eikä mitään tukiverkkoja ole lähimaillakaan - Grenobleen on yhdeksän tunnin ajomatka ja Tampereelle vähän lyhyempi lento+bussimatka. Kansainvälisestä suurkaupungista varmaan löytyy helposti kavereita, joista osasta ehkä ajan mittaan kehkeytyy hyviäkin ystäviä. Eiks juu? Kyllä silti varmasti ikävöin Suomen ja Ranskan ystäviä entiseen malliin…

Äiti kysyi multa viikonloppuna, miksi haluan muuttaa ulkomaille. Tähän muuttoon itse asiassa ainoa ja yksinkertainen syy on se, ettei Maxime halua muuttaa Suomeen. Työn löytäminen kielitaidottomana on osoittautunut täällä hankalaksi, joten M:n työn mukaan nyt sitten mennään. Tämäkin asia jännittää mua aika paljon. Tuleeko musta edustusrouva, joka muuttaa miehen työn mukana? Kestäisikö pääni sen? Mulla ei, kuten sanottu, ole juuri nyt mitään suuria ja jännittäviä tulevaisuudensuunnitelmia, mutta haluaisin kuitenkin, että jos sellaisia ilmaantuu, olisin edes jossain määrin vapaa niitä toteuttamaan.

Jossain vaiheessa tänä vuonna ajattelin, että voisihan sitä harkita jäävänsäkin Suomeen. Täällä on keskimäärin todella hyvin asiat, varsinkin jos sattuu olemaan suomalainen: sosiaaliturva etuineen on aivan huippu, asiat hoituu helposti (useimmiten yhdellä puhelinsoitolla), puhdasta luontoa on aina lähellä, ja mikä tärkeintä, täällä ovat kaikki mun tärkeimmät ihmiset - paitsi se yksi.

Suomen hyviä ja huonoja puolia on pohdittu useammassa ulkosuomalaisessa blogissa viime päivinä (täällä ja täällä vaikkapa). Mun mielestä Suomen ikävimpiin puoliin kuuluu pitkän, kylmän ja masentavan talven lisäksi ihmiset, jotka valittavat koko ajan. Joka asiasta. Ihan niin kuin minä itsekin, eipä silti… Jotenkin nurinkurista, kun kaikki asiat on niin huippuhyvin, että silti viitsitään valittaa jostain koirankakasta ja veroista ja surkeista palkoista (???). Aamulehden tekstiviestipalstaa lukiessa en yleensä oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Täällä ollaan myös tosi hitaasti lämpiäviä. Olen itsekin kasvanut kodissa, johon ei hirveän herkästi kutsuttu vieraita, koska niistä on niin paljon vaivaa ja häiriötä. Lapsena olin aina onneni kukkuloilla, kun meille tuli vieraita. Sinänsä tunnistan tämän piirteen itsessänikin, joskin ulkomailla huomaan avaavani kotini ovet huomattavan paljon herkemmin uusillekin tuttavuuksille. Ranskassa naapurit kävivät alvaarinsa koputtelemassa oveen milloin missäkin asiassa ja jäivät jutustelemaan. En muista Suomessa kerrostalossa asuessani jutelleeni ikinä kenenkään naapurin kanssa, ja mun vanhemmilla kesti kuulemma vuosikausia tutustua naapureihin, kun muuttivat tänne meidän nykyiseen kotiin.
No, kaikissa maissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joihin on vain sopeuduttava. Vaikka mua jännittääkin ja välillä vähän huolettaakin Belgiaan muutto, enimmäkseen olen vain innoissani ja utelias uuden asuinmaan suhteen. :)

Alla kuvia siltä edelliseltä kerralta, kun olen Brysselissä käynyt (neljä vuotta sitten).

Ilmeisesti nähtävyyksiä on mun mielestä turvallista kuvata pimeässä? Ei ole nimittäin ihan ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen otos laatuaan.



Näitäkin taidekuvia löytyy yhdestä jos toisesta kaupungista :D


Joku roti pitää olla sovituskopissakin!

Tähän jotain metatekstiä… (ja muita otteita gradustani)

Mua vähän stressaa se, etten stressaa juuri yhtään nyt. Tyhmää, tietenkin. Mun ajatuksissa vain stressi ja tuotteliaisuus kuuluvat erottamattomasti yhteen.



Aina välillä herään siihen todellisuuteen, että gradun olisi suotavaa olla valmis esim. ensi kuussa ja että ensi viikolla olisi tarkoitus rykäistä kokonainen luku kasaan. Ja että oon lupaillut osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin noin joka viikonloppu tästä hetkestä kesäkuulle. Silloin hetken ahdistaa. Mutta se menee ohi. Kyllähän minä yhden gradun väsään ja muutan siinä sivussa ulkomaille.

Tämä jälkimmäinen asia askarruttaakin mieltäni sitäkin enemmän. Ajatuksissani olen selkeästi jo palauttanut gradun ja siirtynyt eteenpäin. Harmillista vain, etten tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään tai edes että mitä sen haluaisin pitävän sisällään, joten mun on vaikea kuvitella itseäni sinne. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun mulla ei ole selkeää suunnitelmaa siitä, mitä haluan tehdä vaikkapa seuraavien kolmen vuoden sisällä.

Kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta kun en osaa päättää! Ja sitten kuitenkaan ihan kaikki ei ole enää mahdollista, mikä saa mut haikeaksi. Myös kaikki se, mitä jätän taakseni, saa mut haikeaksi. Oon aina ollut todella huono luopumaan. Ja nyt huomaan haikailevani jo sellaisten asioiden perään, jotka mulla on yhä tässä lähelläni, kuten vaikkapa Suomen ystävät, ja toisaalta eläväni jo puoliksi jossain sellaisessa tulevaisuudessa, josta en oikeastaan tiedä mitään. Carpe diem?

Sitruunapiirakoista

Tällä viikolla on ollut ihmeellisen seesteinen olo. Vaikkei kaikki millään muotoa ole mennyt kuin Strömsössä, olen suhtautunut asioihin zeniläisellä tyyneydellä. Mistäköhän tämä mielenrauha on peräisin?

(Tänään ulkona näytti tältä. Urgh)

Huomasin kyllä eilen illalla yhden aika virkistävän asian: en enää stressaa turhista (paitsi niistä sairauksista). En pode suurta syyllisyyttä siitä, että kolmen kuukauden kuntosalikortista käytin vain kolmanneksen. Tai siitä, että kasvisruokavalio on viime aikoina tarkoittanut luvattoman usein pussikeittoa ja suklaata. Melkein suutuin, kun äitin mielestä mun ruokavaliossa olisi korjaamisen varaa, kun aika usein närästää aika paljon. Minulta ei kukaan vie päivittäistä kahvikuppiani (tai kahta) enää koskaan! Punaviinistäkään en aio luopua. Vihreää teetä juon vain koska se on hyvää. Näin on aika hyvä.
***
Mulla on ollut vähän ristiriitaisia tunteita viime vuosien kotoilu-trendin kanssa. Periaatteessahan olen syntynyt kotoilijaksi. Mun mielestä paras viikonloppu on tämä tällainen jota juuri vietän: aamaista hyvän elokuvan ääressä*, hetken huumassa leivottu sitruunapiirakka, gradunkirjoittelua, neulomista ja hyvää musiikkia. Tylsää ja tavallista. Ja kuitenkin niin ihanaa. Silti jotenkin ärsyttää, että tästä on tehty trendikästä. Koska silloin se heti muuttuu suorittamiseksi.


On kyllä ankeaa, kun kotona olemistakin arvotetaan sillä minkälaisia elämyksiä siellä voi kokea. Kyllä nyt olet ahkerasti kotoillut, kun kokkasit hirvipaistia parsamuhennoksella, neuloit sukat ja keitit hilloa! Haluan saada olla rauhassa laiska kotikissa. Voin viettää tällaisia super-Anna-viikonloppuja jolloin leivon sitruunapiirakoita ja saan asioita aikaan, mutta mun mielestä ihan yhtä kivaa on viettää vapaapäivää pyjamassa telkkaria katsoen ja karkkia syöden. Siinä tuskin on mitään trendikästä?

Sinänsähän mun on ihan turha ärsyyntyä tällaisesta, koska niin kauan kun en itse koe paineita täydellisesti suoritetusta kotoilusta asian pitäisi olla ihan ok. Mutta mulla on jotenkin häiritsevästi sellainen olo, että tässä nyt tunkeudutaan mun tontille ja häpäistään mulle pyhiä asioita! Kaikki superpirtsakat supersuorittajat saa mun puolesta ihan rauhassa pinkoa trikoissa lenkkipoluilla ja tehdä satatuntista työviikkoa ja harrastaa tanssia taistelulajeja shakinpelausta ja koiranäyttelyitä ja sitten paeta kiireistä arkeaan joogaretriittiin. Mutta saisko kotonaan olla ihan rauhassa ilman että tarvii kenenkään tulla keulimaan siistillä, feng shuin periaatteiden mukaan sisustetulla kodillaan jossa tuoksuu pulla ja suitsukkeet ja kaikilla on ah niin mukavaa ja seesteistä? Ilman että mun tarvii potea jotain kriisiä siitä että pian mut voidaan niputtaa tuohon joukkoon kun täällä leuhkin sitruunapiirakallani…?

Noin, onnistuinpas ärsyyntymään jostain tälläkin viikolla :D
 
* Olkoonkin, että tämä oli töitä varten, se oli silti ihana. Ja taas mietin, että miksi minä hullu haluan vaihtaa työpaikkaa, kun missään muualla ei varmasti kukaan maksa siitä että katson kivoja elokuvia… Sitten muistan taas ne panssarivaunut.