Puusta pudonnut

Sisällä kuplii. Kummia tapahtuu nimittäin pienen humanistin elämässä.

Ihan ensinnäkin, olen pahoillani pitkästä hiljaisuudesta. Siihen oli syynä pitkähkö apatiakausi, jonka tarkemmilta yksityiskohdilta säästän teidät, mutta jonka loppuhuipentumana sain rautakuurin ja lähetteen ihotautilääkärille. Mitta alkoi olla täynnä kahden vuorokauden uniputkia ja tylsistynyttä seinääntuijottamista... Mutta se siitä.

Tällä viikolla tunsin luissani ja ytimissäni että jotain tulee tapahtumaan. Tai ehkä vaan haluan kuvitella niin? Joka tapauksessa jo tiistaina vatsanpohjassa oli mukava kutina, kirjoitin työhakemuksia ja höpisin vihdoin tervehtyneen ja Turkuun palanneen kämppiksen kanssa, aurinko laski vasta joskus puoli yhdeksän aikaan. Puhuin Maximen kanssa skypessä illalla, ja - ta-daa - se ilmoitti tulevansa käymään tänä viikonloppuna. Herra spontaani. (tosin ensin suunnitelma oli mennä pilalle, kun sen uusintatentit pidetäänkin jo ensi viikolla mutta nyt se tulee kuitenkin ja viipyy keskiviikkoon asti :)))

Seuraavana aamuna olin jo lähdössä tulkkaustunnille, mutta istuin vielä tapani mukaan puolella kankulla nojatuolissa ja selasin vielä facebookin ja vielä yhden blogin ja nyt kyllä pitäis jo mennä mutta vielä sähköposti... Sinne oli tullut ilmoitus työpaikasta Grenoblessa, joltain entiseltä Turun yliopiston ranskan opiskelijalta. Klikkasin takaisin inboksiin ja sain viime hetken ilmoituksen että tulkkaus onkin peruttu. Kävin uudestaan selaamassa työpaikkailmoituksen ja päätin että yrittänyttä ei laiteta. Kirjoitin hakemuskirjeen ja lähetin sen CV:n kanssa matkaan. Arvelin etten enää ikinä kuule koko jutusta (vastahan olen lähettänyt noin 500 hakemusta tänä keväänä ja tasan kahdesta mulle on vastattu - ei kiitos).

Illalla mainitsin asian kuitenkin Maximelle, lähinnä piristääkseni sitä kun se ei vielä tiennyt pääsisikö sittenkään tulemaan ja vaikutti aika valmiilta hajottamaan paikkoja. Se innostui heti kuultuaan firman nimen, ja kuulemma perustajajäsenet on entisiä M:n yliopiston opiskelijoita. (pieni maailma?) Se laittoi jotain omaa reittiään mun hakemuksen menemään ja kas, tänään iltapäivällä mulle soitettiin Ranskasta. Työhaastattelu on ensi viikolla skypessä.

Oh.
My.
God.

Mitä mä teen? Oonko ihan hullu? Mun piti kirjoittaa gradu ensi vuonna eikä todellakaan lähteä Ranskaan kääntämään kenkäkaupan blogia suomeksi... Mitä jos saankin sen paikan, mitä sitten tapahtuu? Pääsisin takaisin Ranskaan, pääsisin eroon opiskelijabudjetista, olisin lähellä Maximea, kaikki olisi äkkiä taas uutta ja jännää eikä tylsää ja ennaltaohjelmoitua. Mutta entäs se gradu? Milloin valmistun? Kääks, kamala ajatustulva päässä. Nyt tämä on tosielämää eikä yksi ruotsin luentojen päiväunistani. Hui.



Jos kuitenkin panikoisin vasta sitten kun saan tietää haluaako ne mut sinne ylipäätään...?

Maledetta primavera

Hei vaan kaikki, pitkästä aikaa. Loman ja Ranskan jälkeen talvihorros/kevätväsymys iski ihan yllättäen ja pyytämättä, joten annoin periksi ja nukuin. Noin viikon, tai siltä se ainakin tuntui. Nyt alan kuitenkin vähitellen heräillä taas (päivän pituus tänään oli 12 tuntia 10 minuuttia!), ja äkkiä maailma näyttää aika erilaiselta kun viikko sitten, kun lähinnä halusin joko palata ensimmäisellä koneella Ranskaan tai hautautua peittojen alle odottamaan lämpimiä kesäpäiviä. Nyt äkkiä vesilätäköt ja roiskuva rapa tarkoittavat sulavaa lunta (vihdoin, VIHDOIN) ja palautettavat työt ja työnhakustressi lähestyvää kesää. Ilmassa voi - olkoonkin että vain hyvin heikosti ja hiukan mielikuvitusta apuna käyttäen - jo haistaa hiukan sulan maan tuoksua, ja mä herään aamuisin ilman herätyskelloa 07:05 (sisäisen kelloni virittämä aika, joka päivä aika lailla minuutilleen sama). KEVÄT!

(joskin tähän väliin myönnän että olen täysin avoimen kateellinen kun italialinen facebook-kaveri fiilistelee kevättä Italiassa, vuoden ekaa gelatoa ja vastaavaa, vähän on eri kriteerit meillä!)

Olo on välillä kuin juuri talviunilta kömpineellä mehiläisellä, jäsenet vielä hiukan jäykät ja meno sen mukaisesti kömpelöä ja verkkaista. Turku näyttää melkein vieraalta, kun äkkiä onkin taas valoa ja näkee asioita, ja haluan taas tehdä asioita ja käydä paikoissa. Usein kuitenkin edelleen päädyn loikomaan raukeana vuoteelleni auringonläikkään - erona aiempaan on kuitenkin se, että olen enimmäkseen tyytyväinen laiskaan olotilaani... Ehkä viikon tai parin sisään kesä-minäni kuoriutuu, ja elämä huoneeni seinien ulkopuolella alkaa taas vetää puoleensa. Sitä odotellessa nukun kuitenkin vielä muutamat laiskat päiväunet!

Pyydän (jälleen kerran) nöyrimmin anteeksi pitkää taukoa päivittämisessä... Syitähän toki löytyy. Päivä päivältä kasvava työnhakuahdistus, jonka eteen en kuitenkaan tee mitään, koska päätinkin hakea unkarin kesäyliopistokurssille, mikä teettää ihan kivasti töitä hakemuksen liitteiden haalimisen muodossa. Lisäksi periodi lähestyy loppuaan, ja haluan saada kaikki kouluhommat tehtyä ennen kuin lähden Ranskaan <3<3<3

Viime viikonloppuna myös pitkään syövän kanssa taistellut mummuni antoi periksi ja nukkui pois, ja pari päivää meni sen tajuamiseen ja ihmettelemiseen. En vieläkään ihan osaa sisäistää asiaa, haluaisin päästä kotiin käymään, mutta enpä pääse. Hiukan pahalta tuntuu jättää hautajaiset väliin, mutta toisaalta luulen, että monsieur'lta saan eniten lohtua juuri nyt. Ei kuitenkaan maailman hilpein mieliala lähteä matkaan...

Olet todella kaunis

Mutta joillakin naisilla, ristiriitaista kyllä sellaisilla jotka piittaavat ulkonäöstään vähemmän kuin ne joiden keskellä olen elänyt kaikki nämä vuodet, on tapa pukeutua olla meikkaamatta käyttämättä aurinkosuojaa mansikoita maksavia voiteita turvautumatta kirurgiaan, juoda alkoholia, polttaa niin paljon kuin huvittaa, syödä mitä huvittaa, olla koskaan urheilematta, juhlia, lukea kirjoja, ajatella, rakastaa musiikkia elokuvia tanssia teatteria, ja he pysyvät ikuisesti nuorina, säteilevät omalaatuista kauneutta, toisinaan kulunutta, mutta vailla teennäisyyttä. - Olivier Adam, Le coeur régulier (käännös oma...)

Haluaisin mielelläni olla tällainen nainen. Paljon mieluummin kuin tällainen ylihuolehtija, murehtija, stressaaja. Vähän olen jo oppinut. Ei ole mitään parempaa kuin puoliyllättäen bileiksi muuttuvat keskiviikon illanistujaiset, baarin karaokehuoneessa kadonnut ääni ja viikon nauruannos yhdessä yössä. Paitsi ehkä sateinen torstai jolloin saa laittaa näteimmän mekkonsa päälle, laittaa tukan kivasti, lainata kämppikseltä kengät (<3) ja mennä laulamaan hienoille ihmisille. Eikä yksinäisessä perjantai-illassakaan mitään vikaa ole, erityisesti jos siihen liittyy kaksi illallista, suklaakakkua ja viiniä.
Huomenna taas olen kunnollinen ja tunnollinen ja kirjoittelen työhakemuksia - en tosin enää yhtään tiedä minne (Maximen kesäsuunnitelmat ovat ihan auki, enkä tiedä haluanko lähteä yksin Budapestiin, jos sinne pääsisinkin, tai no, haluan mutta haluan myös olla sen kanssa samassa paikassa ja tällä hetkellä tämä vaikuttaa mahdottomalta yhtälöltä ja kaikki on vaan vaikeeta yyh)... Mutta tänä iltana on kiva todella pitkästä aikaa vain kuunnella hyvää musiikkia ja lukea kaikessa rauhassa romaania kunnes alkaa liiaksi nukuttaa!

Kivuuden

Olen oppinut valvomaan öisin (mistä osittain myös herkkä mielentila). Tänään aamulla suljin koneen kolmelta, totesin että silloin kun kämppis palaa juhlimasta on minullakin vihdoin lupa panna maate. Käännös imee mukanaan, kadotan ajantajun, keskityn sen maailmaan ja unohdan sen todellisuudessa mua ympäröivän. Työ alkaa luistaa vasta kymmenen tai yhdentoista maissa illalla, kun on jo pimeää, kerrostalo hiljenee ja tunnen olevani ihan yksin hereillä.

Aamulla, neljän tai viiden tunnin unien jälkeen peilistä tervehtiikin sitten olotilaa kuvastavan huonovointislta näyttävä tyyppi, naama kalpeana ja silmät punoittaen...

Tämän viikon kivuuksiin kuuluu
aurinko !!!!!!!
onnistunut banaanikakku
tanssi
partiokokous jossa ei ollutkaan ensiapua
hyvä musiikki
huominen siivouspäivä, en malta odottaa

Alkon myyjä kehui uutta lompakkoani tänään, oon aika iloinen sen esiin vedettävästä muoviläpästä, ihan toivon aina että joku pyytäisi todistamaan henkilöllisyyden. Pienet on ihmisen ilot.

Work work

Heräsin eilen junasta, todella syvästä unesta. En ollut kuullut kuulutuksia, en havainnut junan pysähtymisiä tai ylipäätään mitään tähän maailmaan liittyvää. Mietin hetken olinko mahdollisesti jo vaikka jossain Pieksämäen paremmalla puolen. Olo oli sillä lailla tokkurainen, että arvelin nukkuneen pitkäänkin. Älysin sitten sentään tarkistaa kellon ja huokaisin helpotuksesta. Oltiin jossain Toijalan paikkeilla.

Vähän siis väsyttää kahden ensimmäisen luentoviikon jälkeen.

On kai vähän omakin vika, etten ole käynyt kaikkia suomen kursseja tähän mennessä (nyt kärsin läpi pilkkusääntöjä tirskuvien kakkosvuotisten kanssa ja tunnen oloni hyvin vanhaksi ja hyvin kyyniseksi) tai varsinkin että olen halunnut haalia lähes kaikki syventävien opintojen erikoistumiskurssit samalle vuodelle. Toisaalta en haluaisi edelleenkään jättää mitään pois. Tykkään kaikista mun kursseista. Tulkkaaminen on hiukan hermostuttavaa ja nostattaa adrenaliinitason joka viikko korkealle, mutta tuottaa myös (useimmiten) palkitsevia onnistumisen elämyksiä. Digi-tekstikurssi, jolle tällä hetkellä käännetään wikipedia-artikkelia suomenruotsalaisista, voisi ehkä olla hiukan mielenkiintoisempi, mutta toisaalta siellä saa kääntää - mikä ei, hämmentävää kyllä, aiempina opintovuosina ollut lainkaan koulutukseni pääpaino... Ja kaiken kruunaa kaunokirjallinen kääntäminen, joka on kivoin kurssini ikinä. Romaanin kääntäminen on ihan uusi kokemus (kiva sellainen!), olen taas aika ajoin päässyt sellaiseen keskittymisen transsiin käännökseni kanssa työskennellessä, että muu maailma katoaa kokonaan. Hieno tunne. Eikä haittaa yhtään vaikka luennot on perjantaisin yhdeksästä neljään, yleensä kun me päästään vauhtiin, hysteeriset naurukohtaukset seuraavat toisiaan ihan koko iltapäivän (siitä on sitten hyvä jatkaa samoissa tunnelmissa partiokokousta vetämään). Tällä viikolla pohdittavia aiheita olivat mm. tekotissit ja merimursut...

Valitettavasti (tai no, onneksi) elämäni ei rajoitu yliopistolle, ja tykkään oikein kovasti kurssien lisäksi myös kuoroharkoista, partiokokouksista (niin turhauttavaa kuin niiden pitäminen välillä onkin), kavereiden tapaamisesta, yo-liikunnan jumpista, kahviloissa notkumisesta, ruoan laittamisesta pitkän kaavan mukaan, telkkarin katsomisesta, pitkistä kävelyretkistä ja erityisesti NUKKUMISESTA. Viimeksimainittua on tullut menneellä viikolla harrastettua aivan liian vähän, mistä siis junasammahtaminen.

Onneksi on olemassa viikonloput <3 Tulin pitämään seuraa (ja laittamaan ruokaa) veljelleni, joka hoitaa talonmiehen hommia, kun vanhemmat vetää lonkkaa Thaimaassa. (tosin en tiedä, kuinka hyvin ne onnistuu irrottautumaan arkirutiineista kun tänäänkin tuli ohjeistus, mitä kaikkia ohjelmia pitää laittaa boksille tallentumaan... kuulemma tämä on valmistautumista loman jälkeiseen ankeuteen) Simo-reppana on tehnyt lumitöitä hiki hatussa joka päivä, eikä ole ilmeisesti edes hyödyntänyt tyhjää taloa bileiden merkeissä - se on pelottavan aikuinen, oli lotonnutkin jättipotin toivossa :D

Nukuin tänään aamulla univelkoja pois, heräsin vasta koiran vaativaan nuuskutukseen oven takana - se on tottunut saamaan aamuruoan viimeistään kahdeksalta, joten puoli yhdeltätoista ilmeisesti epätoivo jo iski... Mun huoneessa oli edelleen ihan pimeää katolta ikkunan edessä roikkuvan lumiverhon takia, siksi varmaan nukuinkin noinkin pitkään. Panin sitten hihat heilumaan: päivän aikana syntyi pastaa ja vaivalla keitettyä tomaattikastiketta, Simpalle meksikonpata ja illaksi pitsaa, jonka ohella paistoin pari pellillistä sämpylöitä itselleni mukaan Turkuun. Keittiössä hääriminen on niin ihanan rentouttavaa, ei oikeastaan ehdi kauheasti keskittyä mihinkään muuhun, varsinkaan kaiken maailman termilistoihin ja suomen kotitehtäviin (kirjoitetaanki balladi vai ballaadi, huoh...). Lisäksi itse vaivalla valmistettu illallinen tuottaa paljon enemmän tyydytystä kuin tietokoneen ääressä hotkaistu voileipä ja jugurtti...

Nyt yritän kovasti keskittyä siihen, että telkkarista tulee Bond, ja voin hetken vain olla. En mieti huomista junamatkaa ja stemmoja, enkä maanantain kymmenestä kahdeksaan urakkaa yliopistolla tai tiistain yhdentoista tunnin luentourakan päälle lisättyä partiokokousta tai sitä että en ehkä ensi viikollakaan paljon nuku. En mieti en mieti en mieti.

Hajoan pakkaseen

Oon viettänyt mukavan ruokapainotteisen viikonlopun. Perjantaina tein Herkkukaakaota (josta ei ole kuvaa, mutta joka näytti ihan...kaakaolta) ja tänään kokkailin lounaaksi mulle, Annalle ja vierailevalle tähdelle, saksalaiselle Maxille, kukkakaalikeittoa (joka ei myöskään ollut erityisen valokuvauksellista, mutta hyvää kylläkin) sekä fondant au chocolat -kakkusia (kuvassa! huonolaatuisessa tosin :( olis ehkä aika hankkia uusi kamera...?) Nämä on ihanan suklaisia - melkein liiankin, jopa mulle - ja nimensä mukaan aika juoksevia sisältä. Sokerihumala taattu!

Eilen taas kokattiin Lauran ja Minnan kanssa herkkulounasta ennen kuin siirryttiin sohvaan katsomaan kulttuuripääkaupungin avajaisia... Alkuperäinen suunnitelmahan oli mennä paikan päälle satamaan tapahtumaa seuraamaan, mutta laiskuus ja mukavuudenhalu veivät voiton. Tänään on ehkä ekaa kertaa koko viikolla ollut sellainen olo, etten ole kipeä melkein mistään kohtaa, voiton puolella siis. Toivottavasti. Oon kyllästynyt olemaan jatkuvasti väsynyt ja apaattinen, ikävöimään jonnekin pois, makaamaan sikiöasennossa sängyllä kun ei muukaan huvita.

Päätin juuri päivällä piristyä ja olla positiivisempi. Se oli ihan helppoa hetken, silloin kun laitoin ruokaa ja syötiin. Sitten tuli taas pimeää, pää alkoi särkeytyä eikä ajatus huomenna alkavasta viikosta innostanut enää yhtään.

Lisäksi sain vanhemmilta Thaimaasta viestin, joka päättyi sanoihin "pärjäile pakkasessa". Thanks.