Tärkeysjärjestys

Asia joka on ärsyttänyt tässä viime päivinä ihan suunnattomasti… Että eikö mulla tosiaan ole mitään selkärankaa ja itsekuria, kun roikun vaan ties missä nettisivuilla vältellen vuorotellen gradutiedoston avaamista, vuorotellen erään (luonnollisesti äärettömän mielenkiintoisen) panssarivaunudokumentin kääntämistä.

Tein jopa nettiriippuvuustestin, mutta siinä kyseltiin lähinnä sellaisia “tuntuuko että vain netti tuo iloa elämääsi”-kysymyksiä, ja kun tilanne on kuitenkin lähinnä sellainen, että netissä roikkuminen pitkälti turhauttaa mua ja haluaisin tehdä jotain ihan muuta enimmäkseen, niin olen kai vielä normaalin kirjoissa.

Vaan missä ratkaisu ongelmaan?

Tarina eräästä hakemuksesta

Lähetin eilen yhden työhaastattelun Brysseliin. Ehdin innostua paikasta ehkä jopa naurettavan paljon siihen nähden, etten vielä viikkoa aiemmin tiennyt siitä mitään, enkä silloin varsinkaan vielä tiennyt, että mulla on näin järkyttävä tarve löytää vakituinen työpaikka Brysselistä HETI. Mullahan on töitä, ja olin ajatellut ottaa aika rennosti tuonne syksyn puolelle ainakin. Silloin ehtisin sitten miettiä ensi vuodelle jotain uusia, parempia kuvioita. Tai olla miettimättä, jos siltä tuntuu.

Innostuin nyt kuitenkin, koska tilaisuus tuli eteen ja tilaisuuteen on tartuttava. Ja innostuin, koska olen minä ja olen (ainakin toisinaan) melko impulsiivinen. Lähetin hakemuksen ja sitten vietinkin puolet aamupäivästä käyden kohtalaisen hedelmätöntä eipäs-juupas-väittelyä paikan sihteerin kanssa siitä, oliko sähköpostiini merkitty tarpeeksi selkeästi, mitä paikkaa haen (mielestäni sen, että sähköpostiviestin otsikkona on avoinna olevan työtehtävän täydellinen nimike “hakemus”-maininnalla ryyditettynä sekä sen, että koko puljussa näkyi olevan tasan yksi avoin työpaikka, tulisi riittää selventämään, mutta mistäs minä mitään tiedän…)

Ajattelin kuitenkin soittaa tänään vielä asiasta vastaavalle henkilölle varmistuakseni, että hakemus meni perille. Olisin varmasti vaikuttanut innokkaalta ja motivoituneelta. Päätin kuitenkin äsken, etten soitakaan. En ole enää ihan varma, olenko kovin innokas ja motivoitunut. Tuli jotenkin paineita siitä turhantärkeästä sihteeristä. Tuli sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan halua paikkaan, jossa joutuisin väistämättä niin kovin monella tavalla epämukavuusalueelleni.* Ehdinhän tänään jo lenkillä miettiä sellaisia olennaisia ja ajankohtaisia asioita kuin että mitä panisin päälleni ensimmäisenä työpäivänä (kylmä hiki kihosi selkään) tai että mitä kaikkea tuollaisessa hienossa ja tärkeässä, kansainvälisestikin merkittävässä paikassa voisikaan tällainen pieni humanisti sotkea, erityisesti nämä omat sähläysgeenini tuntien. Tässä kohtaa alipalkattu kääntämistyö alkoi taas tuntua tosi kivalta.

Kun mun mielestä on kuitenkin aika kivaa tehdä oman alan töitä. Ja on myös tosi vinkeetä että voin aamulla panna päälleni glitterleggingsit, itse kudotut keltaiset villasukat (toinen kokoa 40, eli mun omaa kokoa, ja toinen 45 - edellisestä voinee päätellä että ei ihan mun omaa kokoa…) jotka sopii kivasti keltaiseen kynsilakkaan sekä eilisen t-paidan, ja olla valmis päivän koitoksiin jos siltä tuntuu. Joskus tuntuu myös siltä että haluan mekon ja koruja ja meikkiä, ja sitten panen mekon ja koruja ja meikkiä. Mut mun ei ole pakko.

Ja sitten kuitenkin. Luulen, etten soittanut, koska vihaan puhelimessa puhumista. Ja osittain myös siksi, että en kuitenkaan ole ihan niin impulsiivinen kuin haluan antaa ymmärtää, ja mua stressaa jo nyt ajatus siitä, että joutuisin suunnittelemaan koko kevääni uudestaan jos saisinkin työpaikan ja mun pitäisi jotenkin kiirehtiä Brysseliin muuttamista.

Ehkä yritän myös todistella itselleni, etten haluakaan tuota paikkaa, jottei väistämättömältä tuntuva hylkäysviesti tuntuisi niin musertavalta. Mene ja tiedä.

****
*Teoriassa epämukavuusalueella oleminen on kai hyvä ja kehittävä asia. Käytännössä oon huomannut, että se useimmiten johtaa vain tilanteisiin joissa toivoisin voivani kadota maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi.

Anna pelo*

Tein tänään kaikkien allergikkojen painajais-smoothieta: mansikka-kiivi-banaania (no okei, en tiedä ketään joka olis allerginen banaanille mutta noin niinku muuten). Sitten tajusin että ne mansikat on BELGIALAISIA. Eli niistä voi saada noroviruksen. Vatsaa väänsi mutta en silti pihiyttäni ja muutenkaan halunnut heittää valmista tuotosta pois, joten join sen. Nyt en kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin miettimään mahdollisesti iskevää tautia. Kivaa olla luulosairas!

Oon aina ollut tosi pelokas. Pienenä pelkäsin lähes hysteerisesti tulipaloja (ei mitään hajua miks just niitä), joten suunnittelin joka ilta pakoreitin ja harkitsin, ehdinkö etsiä vaatteita ja rahaa mukaan tosipaikan tullen. Myös laivalla nukkuminen oli ihan kamalaa Estonian uppoamisen jälkeen. Isi köytti meidät siskon kanssa yläpetiin niillä kuminauhoilla, jotta me ei pudottaisi, mutta mua pelotti, etten pääsisi niistä pois jos yöllä jos laiva uppoaisi ja pitäisi pelastautua. Voitte muuten kuvitella, mitkä olivat tuntemukseni laivamatkailua kohtaan Titanicin nähtyäni…

Poden myös kohtalaisen kovaa korkeanpaikankammoa. Ensimmäisen kerran kun isi vei meidät laskettelemaan joskus 90-luvun alkupuolella, se joutui kannattelemaan mua kainaloista koko matkan alas asti, koska multa valahti polvet veteläksi nähdessäni Mustavuoren rinteen koko komeudessaan edessäni. Ulisin kamalaa kohtaloani koko laskun ajan. Kamalat porvarivanhemmat - miks me ei voitu harrastaa jotain uintia vaikka…? Siskoni sen sijaan hurjasteli alas tekemättä yhtään käännöstä. Äiti sai melkein sydärin.

Jollain Puuhamaan keikalla kiipesin uhkarohkean pikkusisareni perässä johonkin sellaiseen telineeseen, missä kuljettiin köysiverkkoa pitkin ehkäpä kahden metrin korkeudessa. Pääsin ylös asti ihan ongelmitta, mutta ylhäällä se valtasi minut. Lamaannus, josta yhä kärsin joutuessani liian korkealle, vaaraan pudota. Pahinta on nähdä maa jossain kaukana jalkojensa alla, niin kuin sellaisissa kamalissa ritiläportaissa.

Lapsena pelkäsin myös vaikkapa merta ja merileviä, kastematoja, oravia, kaatopaikkojen kasvamista, hapen loppumista hengitysilmasta, jumalaa, hevosia (ja melkein kaikkia muitakin koiraa isompia eläimiä), maailmanloppua, vanhempien kuolemista, muuttamista sekä kaikkia pikkuötököitä paitsi ampiaisia. Näin muutamia mainitakseni.

Suurimmasta osasta näitä pelkoja (no hyvä on, ainakin osasta) olen sittemmin päässyt eroon, mutta kun maailman realiteetit ovat alkaneet valjeta, huolen- ja pelonaiheet ovat muuttuneet. Suurin osa peloista on sellaisia aika normaaleja ja pysyy terveen rajoissa, mutta luulosairaus riistäytyy aika ajoin käsistä.

Pelkään ihan järjettömästi kaikkia tarttuvia tauteja paitsi ehkä jotain perusflunssia. Salmonella, listeria, norovirus, MRSA (äiti on töissä sairaalassa), you name it - I know all about it… Sitten pelkään myös sellaisia ei-tarttuvia ja joku voisi ehkä sanoa että tämänikäiselle jokseenkin epätodennäköisiä juttuja kuin sydänkohtaus, keuhkoveritulppa ja aivohalvaus. Ja kun sanon että pelkään, tarkoitan sellaista menetän-yöuneni-pelkoa. Olen koko ajan aavistavinani kipuja jossain päin kroppaa, ja joka ikinen kolotus tuntuu potentiaalisesti kuolemanvaaralliselta.


Tietenkin terveydestä on ihan hyväkin huolehtia, mutta koen että tämä alkaa jo häiritä mun elämää. Puhumattakaan siitä, että stressaan siitä, että stressaan ja stressihän kuulemma on vaarallisempaa sydämelle kuin esim. lihavuus tai tupakointi!

En jaksaisi koko ajan miettiä, voinko juoda vielä yhden kupin kahvia, vai nouseeko verenpaine liikaa. Tai stressata siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi usein lenkillä. Tai siitä, miten yliopistoruokalan salaatit on valmistettu. Tai siitä, kuka on koskenut vessan ovenkahvaan/ bussin tankoon/ rappusten kaiteeseen mua ennen, ja minkä tartunnan siltä saan.

Välillä tuntuu, että järki lähtee, kun huolehdin asioista joita ei oo olemassakaan! Parempaakin käyttöä aivokapasiteetilleni nimittäin olisi.

Se yllämainittu korkeanpaikankammo elää ja voi hyvin. Se nyt ei ehkä niin haittaa elämää, vaan koen että on pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa pelätä jyrkänteen reunalla. Mutta Grenoblessa asuessa sain kuitenkin huomata, että en voi tehdä ihan kaikkea haluamaani tämänkään pelon vuoksi.
Laskettelu (jota olen oppinut harrastamaan ihan omin jaloin sen ensimmäisen vähän epäonnisen kokemuksen jälkeen) on yksi harvoista vuoristolajeista, joita voin vaellusten lisäksi harrastaa, mutta sekin voi olla vähän haastavaa jos esim. pelkää hississä niin hillittömästi ettei voi pitää silmiä auki koko nousun aikana. Myös mustia rinteitä on syytä välttää, koska liian jyrkässä ja pitkässä rinteessä The Lamaannus iskee. Silleen, että kaikki raajat muuttuu keitetyksi spagetiksi ja maailma alkaa keinua. Yritä siinä sitten kääntyillä kohtalaisen vaativassa maastossa. Kun rinteet voi siellä tosiaan olla niin jyrkkiä ettei kävellenkään laskeutuminen ole oikein mahdollista ja toisaalta pyllymäkeä laskiessa voisi käydä ihan todella huonosti.

Näissä alemmissa kuvissa näkyy Grenoblen via ferrata -radan alku. Grenoblessa on paljon tällaisia urheilumahdollisuuksia, joihin monet nuoret ja vähän vähemmänkin nuoret menee viettämään aikaa viikonloppuisin. Kiipeilyä, kalliolaskeutumista, via ferrataa, riippuliitämistä jne. Haluaisin (tai siis halusin) voida osallistua, koska ne kaikki näyttää niin kivoilta, mutta en vaan jotenkin usko omiin kykyihini. Muahan alkaa tosiaan huimata jopa Pyynikin näkötornissa, joka on huikeat 26 metriä korkea. Kauhulla mietin sitä, että meidän Brysselin asunto on 8. kerroksessa. En varmaan uskalla koskaan katsoa ikkkunasta ulos tai mennä terassin kaiteen lähellekään!

Jotain siedätyshoitoa olisi varmaan syytä harrastaa sekä luulotaudin että korkeanpaikankammon selättämiseksi, mutta en oikein keksi mitään tarpeeksi vähän pelottavaa. Olisko jotain vinkkejä?

* Näillä sanoilla kuulemma ilmaisin pelkoni joskus silloin kultaisella 80-luvulla.

NIIN hyvää, niin nopeaa. Mä käytin kyllä öljyn sijaan sulatettua voita mutta muuten noudatin ohjetta kirjaimelleen. Epäilin etukäteen, voiko pelkällä kaakaojauheella saada aikaan tarpeeksi täyteläisen suklaisen lopputuloksen, mutta tiedoksi kaikille että kyllä voi!

Suosittelen :)

Kamalasti kaikkea kivaa!

Sain gradutiedoston taas auki, ja kirjoitin parissa tunnissa neljä (4) sivua. Siis NELJÄ! Vähän oon liekeissä! (ja kyllä, nyt saan käyttää juuri niin paljon huutomerkkejä kuin vain haluan :)) Mulla toimii näköjään gradun tekoon sama käänteinen psykologia kuin lenkkeilyyn. Lupaan lenkille lähtiessäni itselleni, että jos tuntuu ihan kamalalta, voin juosta vaikka vain viisi minuuttia ja tulla sitten kotiin tai kävellä loppumatkan. Tällä jipolla saan itseni huijattua kohtalaisen usein lenkkipolulle, enkä kyllä muista että olisin kertaakaan tullut kesken kotiin. Nyt täytyy siis luvata itselleen, ettei haittaa yhtään vaikka kirjoittaisi vain kaksi riviä, kunhan kirjoitan jotain.

Gradun lisäksi ajatukset on pyörineet meidän Brysselin asunnossa. Mä en malta odottaa, että pääsen näkemään sen ja miettimään kunnolla sen sisustamista. Ekaa kertaa ikinä voin sisustaa omaa (tai no, “omaa”) asuntoa, jossa luultavasti tulen asumaan pidempään kuin vuoden! Meillä ei myöskään ole sängyn ja yhden lipaston lisäksi oikein mitään huonekaluja (paitsi kissan raapimapuu, joka luultavasti täyttää esim. puolet olkkarista), joten voidaan oikeasti yrittää hankkia jotenkin järkevästi yhteen sopivia juttuja. Kivaa :)

Vähän mua on mietityttänyt se, että olen joutunut luottamaan ihan täysin Maximen arvostelukykyyn tässä asunnon valinnassa. Ei nyt sillä, etten luottaisi siihen (ainakin sitä kuuluisaa maalaisjärkeä sillä varmasti on mua enemmän), mutta silti… Onko hyvä asuinalue muka tärkeämpi kuin kaksi makuuhuonetta ja muutenkin tilavampi kämppä? Tai kannattaako siitä asuinalueesta maksaa itsensä kipeäksi? Meidän tuleva kämppä on nimittäin vaihtoehtojen sieltä kalliimmasta päästä, eikä meillä ole kuin yksi makkari, ja vaikka olkkari onkin ilmeisesti tilava, sen pitää kuitenkin toimia paitsi olkkarina, myös mun työtilana ja mitä ilmeisimmin vielä ruokasalinakin, koska meidän keittiö on niin onnettoman pieni, ettei sinne mahdu ehkä edes kahden hengen pöytää…!

No, sen näkee sitten. Sitten on muuten toukokuussa, eilen varasin just lentoliput! Jeeeeeee!!!!!

Gradun edistymisen aiheuttamaa euforiaa ehkä saattoi hiukan laskea se, että muistin juuri ottaneeni vastaan ihan helvetillisen määrän työtä ensi viikoksi. Olisi varmaan paras aloittaa urakoiminen tänä iltana… Tiedossa ei edes ole mitään ranskalaista taideleffaa, joissa puolet ajasta soitetaan synkkää viulumusiikkia, vaan jotain asia- ja puhepitoisia ÄIJÄohjelmia. Jee :D

(Toiset saa ottaa rennosti yöt ja päivät!)

Piinaviikko

Kuten jo mainitsinkin edellisessä postauksessa, kyläilevä kaveri sai tällä viikolla aikaan hieman vähemmän lämpöisiä ajatuksia mielessäni. Hän saapui sulostuttamaan perheemme elämää maanantai-iltana ja jo tiistaina olin aika kypsää kamaa.

(Kuvituksena tekotaiteellisia otoksia auringonlaskusta…)

Mua harmitti ihan suunnattomasti ensinnäkin oma kyvyttömyyteni sanoa ei. Kun mulla ei ihan oikeasti olisi ollut tällä viikolla aikaa eikä varsinkaan mielenkiintoa mitään muuta kuin gradua ja töitä kohtaan, minkä toki yritin vaivihkaa tehdä selväksi, kun tämä kaverini kysyi skype-viestissä, josko hän voisi tulla meille lomaviikokseen. Ensi kerralla ehkä muistan että suora ei on varmin tapa saada viesti perille. Tyyppiä ei nimittäin omien sanojensa mukaan haitannut yhtään se, että mulla on tekemistä. Mun graduun keskittymistä kuitenkin haittasi jonkin verran  aivan järjettömästi se, että hän istui koko ajan metrin päässä tuijottamassa tyhjyyteen ja odottelemassa, että olen valmis.

Mua ihmetyttää myös suunnattomasti tämän reissun perimmäinen tarkoitus. Oletin etukäteen, että hän halusi tutustua eksoottiseen pohjoisen maahan, mutta mitään hirveää innostusta lähteä tutkimaan paikkoja omin nokkineen ei ollut. Hän ei tiennyt maasta eikä nähtävyyksistä tuon taivaallista, mutta sitten toisaalta mua vähän epäilyttää ettei vierailun syy ollut munkaan tapaaminen, koska mun kuulumisiani hän ei ollut kysellyt (tai muutenkaan pitänyt millään lailla yhteyttä) sitten viime kesän kun oltiin partioleirillä yhdessä.

Myös raha oli aika keskeinen osa ongelmaa. Mikään ei olisi saanut maksaa mitään, joten kaupunkiin ei voinut lähteä hengailemaan tai museoihin pyörimään, kun (jopa opiskelijahintaiset) muutaman euron pääsymaksut tuntuivat aivan ylivoimaisilta. Ruokaakin olisi joutunut itse ostamaan (joskin voisin kuvitella että aamuiset kahdeksan voileipää olis voineet pitää nälkää aika pitkäänkin), kun taas meillä kotonahan oli tarjolla mm. pääsiäisen juhla-ateria, johon suhtauduttiinkin sitten samalla antaumuksella kuin laivan buffettiin.

Mun vanhemmille hänelle ei ollut tullut mieleenkään tuoda mitään tuliaisia kiitokseksi viikon majoituksesta ja ylläpidosta - mä sain sentään euron suklaalevyn…!

Mun on jotenkin aivan todella vaikeaa sietää noin avoimen saitoja ihmisiä. Ymmärrän, ettei aina ole rahaa kaikkeen, mutta silloin voi myös ehkä miettä kahteen kertaan, lähteäkö matkalle ollenkaan…

Ärsyttävää alentua haukkumaan ja puhumaan pahaa ja valittamaan jopa näin julkisesti, mutta mulla on ollut oikeasti aika piinallisen pitkä viikko. Paha mieli ja ikävät ajatukset on myrkyttäneet mieltä monta päivää ja oon vain koko ajan odottanut sunnuntaita, jolloin herra lähtee. Mulla on ihan todella hyväksikäytetty olo.

Uskoisin kuitenkin oppineeni, ettei aina tarvi olla kiva kaikille. Ainakaan sellaisille jotka ei oo kivoja mulle.

(Valopää, kommentoi sisareni tämän kuvan nähtyään. Sepä se.)

Toivottavasti teillä on ollut vähän positiivisempi pääsiäisen piinaviikko! Ei mullakaan ihan kamalaa ole ollut, kiitos ihanan perheeni ja varsinkin hupsun sisareni <3

Selvästi hyvä päivä

Kevät kevät kevät. Aurinko paistaa ja hanki hupenee. Ihanaa!

Retkeilin eilen (taas) Turkuun kuulemaan tuomion proffalta viime aikaisesta edistyksestä. Se olikin ihan hyvällä tuulella ja heitti läppää - myös ruotsiksi… Ehkä lähenevä eläkeikä piristää, ja siinä hyväntuulisuudessa olikin vähän semmoinen “hahaa, you suckers, en enää koskaan joudu katsomaan teitä, eikä mun tarvitse enää koskaan jankuttaa näitä samoja asioita graduseminaarissa”-vivahde.
Hommat joka tapauksessa luistaa, ja uskon yhä optimistisesti aikataulun pitämiseen. :)

Sain myös Maximelta ilouutisia: meillä on nyt kämppä Brysselissä. Jee! Siinä on kolme (!) terassia ja aika kivan näköinen lasitettu olohuoneen nurkkaus. Vielä ei kylläkään olla keskusteltu siitä, kuka ne lasit sitten pesee… Tervetuloa siis visiitille Euroopan pääkaupunkiin ;)

Mulla on tällä hetkellä yks vanha partiokaveri Ranskasta (tai siis hän on saksalainen, mutta tunnetaan Ranskasta) kylässä, ja mulla on nyt jo ainainen kriisi viihdytettävästä vieraasta. Vähän ehkä jopa ärsyttää että kutsutaan itse itsensä kylään (itsehän en koskaan tätä harrasta ^^) kyselemättä paljon että sopiiko mulle. Tällä viikolla on yhden leffan dedis ja haluaisin päästä taas gradun kirjoittamisen makuun, kun viime viikko meni ihan reisille haastatteluja tehdessä. Enkä sitä paitsi ihan oikeasti jaksaisi keksiä viihdykettä ja tekemistä, varsinkin kun herra on (anteeks nyt vain mutta aika stereotyyppisesti) kohtalaisen nuuka eikä mikään saisi maksaa mitään. Argh.

Vaikka valitankin näin, kyllä silti otan aina mielelläni vieraita vastaan :) Mieluiten toki siten, että joko vierailun ajankohta sopii mullekin tai sitten niin ettei mun tarvitse toimia jonain ympärivuorokautisena risteilyemäntänä. Ja kaikki kivat tyypit saa tulla aina.

Nyt yritän taas keskittyä aurinkoon ja kolmeen terassiin ja suklaamuniin ja muuhun mukavaan!