Kivaa olla kotona

En oo "ehtinyt" käydä tänä vuonna vielä kertaakaan kotona, mutta nyt olikin sitäkin ihanampaa tulla tänne. Kaksi edellistä perjantaita on olleet vähän erilaisia. Toisen aloitin aamiaisella Kultaista Hirveä vastaapäätä, ja jotenkin se venyi lounaaksi asti ja kun sitten lopulta myöhään iltapäivällä olin päässyt kotiin asti, sain kaverilta viestin saapua illanviettoon. Meninkin, ja meitä oli paikalla ihan me kaksi - muut olivat töissä, toisissa kaupungeissa, kipeinä, keikalla, parisuhdekriisittämässä ja blaablaablaaah. Ei se sillain kauheasti haitannut, musta on kauhean kiva vain luuhata toisten nurkissa... Viikko sitten olin sitten ihan eri fiiliksissä, siivosin koko päivän, tukka oli huonosti herätessä (aina selvä merkki siitä että kannattaisi pysyä pehkuissa iltaan ja vaikka seuraavaan aamuun asti ja kokeilla silloin uudelleen) ja illansuussa keitin pahaapahaa kahvia. En yleensä oo turhan ronkeli, mutta tuo oli kyllä todellista myrkkyä ja siitä tuli vielä tosi kummallinen, pyörryttävä, oksettava ja tärisevä olo. Lopun iltaa paruin sitä, etten pysty keskittymään mihinkään, digiboksin kaukosäädin ei toimi (nyt toimii taas, tarina sekin) enkä voi katsoa kuin ykköstä ja sitä paitsi tunsin oloni ihan pohjattoman yksinäiseksi. Nyt on siis oikein hyvä olla kotona.

Onhan täälläkin kaikenlaista. Pikkusisko ei puhu äitin kanssa, ja vaikka joskus olisin voinut ahdistua tällaisesta epäsovusta, nyt oon lähinnä vahingoniloinen ja tyytyväinen siihen etten enää asu täällä eikä tarvitse siis hirveämmin riidelläkään kenenkään kanssa. Oon niin huono siinä. Sitten Alpo päätti yrjötä ruoansulatusta häiritsevät luunpalaset - ja vähän kaikkea muutakin - kahdelle eri matolle, totta kai heti sillä sekunnilla kun me oltiin jääty kaksin kotiin enkä mä voinut nakittaa siivoamista kenellekään muulle. Sitten se seisoi korvat noloina rullalla vieressä kun mä kiljuin naama punaisena ja jynssäsin oksennuksia matosta kaksi oikean käden kumihanskaa käsissä... Vielä viimeisenä häiritsevänä seikkana voisin mainita äitin huonon maun tv-ohjelmien suhteen. Siinä kohtaa, kun se alkoi itse laulaa Tartu Mikkiin -biisien mukana, mun oli pakko evakuoitua tänne omaan koppiini. Kuuntelen nettiradiosta ohjelmaa Helt homot, eikä mulle vieläkään ole selvinnyt mistä nimi tulee. Täytyy kai pysyä kanavalla.

Silti osaan jostain syystä kaikista parhaiten rentoutua juuri täällä. En stressaa niin hirveästi kaikesta mitä pitäisi muistaa ja jaksaa ja ehtiä tehdä, vaan osaan olla vain ja nauttia täydellisestä tylsyydestä. Aamiaisen jälkeen on hyvä istua upottavassa, ruman oranssissa sohvassa tuijottamassa lumista pensasaitaa ja miettiä, ettei oikeastaan ole mitään tekemistä. Ei ainakaan mitään ennalta sovittua, minkä olisin kirjoittanut kalenteriin. Oon lukenut taas hurjan pinon naistenlehtiä ja tiedän kaiken "syö mitä haluat ja laihdu"-dieeteistä, tietoisesta läsnäolosta ja vuoden 2009 ruokatrendeistä. Vähäksi aikaa aina imeydyn niiden maailmaan, jossa kaikilla on niin mukavaa ja hyvä olla, mutta sitten palaan takaisin todellisuuteen, jossa koira oksentaa matolle, enkä mä itse vieläkään tiedä kauhean tarkkaan tulevan proseminaarityöni aihetta, ja oikeastaan tuntuu helpottavalta kun ei tarvitse voida koko ajan niin hyvin. Ei tarvitse olla vihainen itselle siitä, ettei tunnu niin hyvältä kuin kaiken järjen mukaan pitäisi, koska niin se vain menee. Oikeastaan arkipäivän pikkuasioihin hajoileminen tuntuu tämänhetkisestä seesteisestä viikonloppunäkökulmasta katsottuna aika vitsikkäältä... Se mun digiboksin kaukosäädinkin korjaantui kun vein sen baariin viime lauantaina (itsestäni en voi sanoa samaa, kolmen tunnin yöunien jälkeen kun piti selviytyä kirkkoon jumalanpalvelukseen laulamaan - en ole ehkä koskaan tuntenut oloa yhtä tekopyhäksi).

Uusi aamunaama

Eilen piti keksimällä keksiä tekemistä, kun päivän ainoa pakollinen meno oli luento puoli viidestä kuuteen. Ei se sitten oikeastaan niin kovin vaikeaa ollut. Aurinko paistoi, joten ensin kävin kävelemässä kaupungilla ja jokirannassa ja sitten onnistuin jotenkin kadottamaan koko iltapäivän istumalla lehden ja päiväkirjan ja sitten myöhemmin kaverin kanssa kahdessa eri kahvilassa. Menin luennolle kädet kofeiinihumalasta täristen ja totesin hämmästyksekseni että luonnontieteiden talossa tosiaan on enemmän kuin kaksi kerrosta (ne kaksi ylintä jotka oon kyllä nähnyt, vaikkakaan en pannut merkille, julkisivun puolelta, on siis todistettavasti olemassa).

Nyt eilinen kahvinjuonti kostautui, kun heräsin puoli viisi. Melkein neljä tuntia ennen kellon soittoa... Ajatukset pyörivät ympyrää niin että pää sattui. Miks kaikki muut on menossa johonkin tai tulossa jostain, mutta mä vain jumitan Turussa? Mäkin haluan mennä New Yorkiin ja Meksikoon ja Roomaan ja Japaniin. Tai edes Brysseliin. Paitsi enhän mä enää kauan edes asu Turussa. Ehkä jo kolmen kuukauden päästä pitää muuttaa tavarat Tampereelle, ja silloin pitää proseminaarityönkin olla valmis, kääks... Ensin yritin pakottaa unen tulemaan takaisin käpertymällä entistäkin tiukemmaksi keräksi peittoni ympärille, mutta joskus viiden aikaan luovutin ja sytytin valot. Miksei käyttäisi tätäkin aikaa hyväksi - tai ei, liian tarmokasta, mutta ainakin omaan virkistystoimintaan. Voin suositella kaikille. Oon katsonut telkkarista yhden uusinnan ja yhden jakson Gilmoren tyttöjä ja oon vihdoin muistanut vastailla opettajien sähköposteihin ja tarkistaa netistä monia asioita jotka on mieltä vaivannut (mm. milloin Teho-osasto on alkanut, kun sitä eilen Lindan kanssa mietittiin). Pää tosin sattuu vieläkin, mutta keitin juuri puoli pannullista kahvia, että eiköhän se tästä...

Täytyy varmaan silti nukkua päiväunet ennen illan pikkujouluja :)

Hajottaa jotenkin. Kaikki on sinänsä hirveän hyvin, ulkona on lunta (kyllä, jopa Turussa) ja kylmä, jääkaappi täynnä ruokaa ja mulla aikaa olla - ja hajoilla. Valvon kahteen asti joka yö ja yritän lykätä tämän vuoden alkua vielä ensi viikon puolelle, kun ei vielä yhtään kiinnostaisi olla suunnitelmallinen ja tavoitteellinen tai yhtään mitään muutakaan... En jaksa kauheasti lähteä mihinkään, vaikka pitäisi kyllä, kun sitten kun oon turvallisesti linnoittautunut viltin alle ja päättänyt RENTOUTUA kun kerrankin on aikaa, sitten alkaa aina ahdistaa ja pitäisi päästä pois, ulos, ihan mihin vain. Tylsää valittaa ja olla näin negatiivinen, olin jo päättänyt tänä vuonna olla kivempi ihminen (ja siivota useammin vaikkei se tähän liitykään). Pitäisi kai keksiä itselleen jotain järkevämpää tekemistä, silloin aina tuntuu paremmalta. Meen aina niin laidasta laitaan, välillä meen niin etten ehdi pysähtyä kuin hädin tuskin nukkumaan ja silloin tuntuu että virnuilen koko ajan tyytyväisenä mutta silti alitajuisesti odotan että olis taas vähän rauhallisempaa, välillä taas en saa potkittua itseäni tekemään yhtään mitään ja vajoan jonkinlaiseen henkiseen koomaan (vaikea arvata kummassa vaiheessa nyt mennään)...

Eli keskeinen ongelma oli jälleen kerran se, että mulla ei ole mitään tekemistä, vaikken välttämättä haluaisikaan että olisi. Ainakaan mitään yliopistoon liittyvää.

Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään

Sain joululahjaksi miniläppärin, ja nyt voin tehdä koulutöitä Turun kämpän ja yliopiston atk-luokan lisäksi myös täällä Tampereella tai junassa tai esim kahvilassa. Tai ihan vain datailla, kun oon niin käsi etten osaa antaa wordiin jotain salasanaa jota se vaatii että voisin käyttää sitä, ja mun henkilökohtainen atk-tukihenkilöni ei osoita suurtakaan mielenkiintoa asiaa kohtaan... Mun pitäisi oikeastikin kirjoittaa yksi essee joululoman aikana, mutta jostain syystä en jaksa yhtään innostua mistään velvollisuuksiin viittaavasta. Oikeastaan en jaksa innostua yhtään mistään.



Joulu oli ihan kiva. Aika perinteinen, muttei liian niin että olisi ruvennut ahdistamaan. Kovin erilainen ainakin kuin kaksi edellistä. Sukulointi me hoidettiin tällä kertaa jo ennen varsinaisia pyhiä, kun äiti oli aaton ja joulupäivän töissä. Kun ajettiin kohti iloista Itä-Suomea, ensin tuli vastaan lumiraja ja pian sen jälkeen rekkajonot. Mummulan pihassa ei ollut ihan perinteistä metristä hankea, mutta aika paljon lunta kuitenkin ja me innostuttiin ekana iltana äitin ja Simon kanssa rakentamaan lumiukko josta tulikin muumi...



Jouluaatto oli todellinen operaatio, jota isi johti insinöörin säntillisyydellä ja pikkutarkkuudella. Ei sen pitänyt olla niin vaikeaa (meillä oli aika paljon äitien tekemää ruokaa folioaskeissa...), mutta aikataulu ei pitänytkään minuutilleen ja isi lähti hiihtämään vasta puoli seitsemältä. Vaikka ei sekään sitten haitannut, kun äiti pääsi töistä vasta puoli kymmenen, joten meidän jouluateria oli etelämaalaiseen tapaan kymmenen paremmalla puolella. En osannut odottaa joululta oikein mitään (paitsi joitain lahjoja joita tiesin saavani), enkä oikeastaan tavoittanutkaan mitään tiettyä tunnelmaa. Oli ihan kivaa pelata lautapelejä koko joulupäivä, ihan kivaa käydä siskon ja koirien kanssa pulkkamäessä ja ihan kivaa tuijottaa telkkarista Gilmoren tyttöjä Kummelia Kovaa lakia mitä sieltä nyt sattuikaan tulemaan. Pitäisi kai olla tyytyväinen ihan kivaan, ja olenkin, tavallaan.



Tänään aamupäivällä (tai no, pian heräämisen jälkeen kuitenkin) kiipesin vanhaan turvapaikkaani Mustanvuoren huipulle ja tuijottelin pitkästä aikaa Pyhäjärven selkää ja Pispalanharjua häikäisevässä auringonpaisteessa. Oli hassun irrallinen olo, tuntui etten ole tulossa mistään enkä menossa minnekään. Oon koko loman koettanut olla rauhallisemmin, nähdä asiat ympärilläni ja kuulla hiljaisuuden, ja se onkin tuntunut hyvältä. Mun luonteelleni ei vain sovi olla olematta matkalla jonnekin. Jälleen yksi kolmevuotiskausi alkaa kallistua loppua kohti, mutta tällä kertaa se ei merkitse mitään mullistavaa muutosta. Tai tavallaan joo, oonhan syksyllä lähdössä vaihtoon, mutten enää kuvittele, että mun sisällä oleva levottomuus siitä mihinkään korjaantuisi. Palaan takaisin, jatkan opiskelua, tasapainottelen luontaisen epäsosiaalisuuteni ja läheisyydenkaipuun välillä, valmistun ehkä aikanaan, ja loput saa aika näyttää... Ei kovin jännittävä näkymä.



Välillä suunnittelen,että jätän kaiken kesken, lähden Norjaan kalatehtaalle töihin niin pitkäksi aikaa että on rahaa kiertää vaikka koko maailma ja sitten vain menen. Otan rinkallisen tavaraa mukaan ja suunnittelen korkeintaan pari päivää eteenpäin. Mutta eihän niin voi tehdä...? Oon liian pitkään tiedostanut kaikki ne vaatimukset jotka mun pitäis täyttää, kaiken sen mitä pitää saavuttaa, vaikkei kukaan osaa perustella miksi. Pienenä olin paljon kapinallisempi ja myös positiivisempi. Kaikki oli periaatteessa mahdollista.



Jos en voikaan toteuttaa matkaani, täytyy mun ainakin lähteä jollekin pienemmälle reissulle. Reilaamaan, sinne vaihtoon, tai vaeltamaan (olisikohan aika täyttää mun elämässäni vallitseva partiotyhjiö?). Tahdon nähdä maailmaa ja tehdä asioita enkä istua kotona mähöttämässä ja miettimässä että onhan kaikki oikeastaan ihan hyvin ja ihan kivaa.

Sata ja yksi tapaa vältellä koulutöitä

Mulla on ihan naurettavan vähän koulutöitä jäljellä. Melkein viikon jo on ollut sellainen omituinen olo, että jotain puuttuu, ja tiedän että se johtuu siitä ettei ole kiire mihinkään. Jätän tenttiin lukemisen ja kaikki läksyt (jos niitä yliopistolla voi läksyiksi kutsua) viimeiseen iltaan tai mieluiten aamuun, että hetken voin aistia paniikin, joka saa mut keskittymään vain ja ainoastaan käsillä olevaan tehtävään. Ja oikeasti nautin siitä. Tuntuu, että on oikeastaan aika sama kuinka idioottimaisia juttuja teen, kunhan voin syventyä niihin ihan täysin.

Sitten on tällaisia päiviä, jolloin ei ole kiire. Ei vain kerta kaikkiaan. Ja sekin on aika kivaa, vaikka sitten tarkoittaakin sitä, että ainakin noin kymmenen prosenttia hereilläoloajasta menee huonon omatunnon potemiseen. Aamulla oli syksyn viimeinen unkarin luento, ja sitten olin ajatellut tehdä (tai ainakin ajatella!) niitä paria viimeistä palautettavaa työtä. Ajattelinkin, noin puoli tuntia, mutta olo ei ollut ihan kauhean luova. Se vaihe tulee sitten vasta vähän ennen palautuspäivää, eli ensi viikolla. Tänään oli pimeää jotenkin tavanomaistakin synkemmällä tavalla, päivän valkenemisen huomasi vain siitä, että katulamput sammuivat pariksi tunniksi, joten mä suuntasin keskustan valoja kohti (rasti ruutuun päämäärätön harhailu). Onnistuin sentään löytämään isin joululahjan, muuten sitten vain kaikkea kivaa mitä olisin halunnut itselleni. Muistin myös, että mulla oli Robertsin kortti, jolla sain ilmaisen kahvin, ja levittäydyin yläkerran tunnelmavalaistuun nurkkapöytään päiväkirjan, postikorttien sekä Ranskan kirjallisuuden historian kurssikirjan kanssa. Rehellisyyden nimissä suurin osa ajasta meni siihen päiväkirjaan kirjoittamiseen (rasti luuhaamisen kohdalle)...

Kotiin tultua olen nukkunut päiväunet (ensimmäistä kertaa aikoihin olen niin rentoutunut päivällä, että pystyn makaamaan paikoillani riittävän kauan saavuttaakseni unenomaisen horroksen), ottanut vastaan kämppiksen paketin ja nyt kirjoitan tätä ja lykkään edelleen hiukan sitä hetkeä kun mun lopulta täytyy avata kirjallisuushistorian lopputehtävän tiedosto ja ruveta kirjoittamaan.

Jotenkin kuitenkin ihmeen seesteinen olo :)

Sähläystä

Tää on taas yksi näistä päivistä, joita on viime aikoina ollut valitettavan usein. Kun ajatus ei ihan ehdi mukaan toimintaan ja kalenteri unohtuu kotiin. Ja sitten pitäisi puhua ranskaa ja olla tieteellinen. Ja automaatti antaa 20 euron sijaan 140 (se siitä viikonlopun ostokrapulasta, rahaa on taas lompakko pullollaan :S). Ja hurja syysmyrsky alkaa juuri kun pitäisi ruveta lähtemään kuoroharkkoihin. Maanantaisin aika kuluu jotenkin inhottavan tahmeasti, ainakin puolet hitaammin kuin muina viikonpäivinä, ja nyt oon niin väsynyt että pelkkä ajatus siitä että joutuisin taapertamaan Kauppikselle tuossa kaatosateessa saa melkein itkemään...

Mulla on myös, kuten sanottu, hirveä ostokrapula. Näitä tulee aina välillä, mutta nyt tuntui että pitäisi yrittää vähän rajoittaa. Kun tuntuu että tällä kertaa laitoin/laitan tuen sileäksi ihan ennätysajassa. Rahaa on kulunut kaikkeen oikeastaan aika turhaan, niin kuin baariin ja Indiskaan, ja ostin myös sitseille uuden mekon, mikä ei ehkä ole ihan hirveän suuri ongelma, mutta kylläkin välillinen ongelman aiheuttaja. Löysin nimittäin Hennesistä toisenkin ihanan mekon, joita oli yks jäljellä, mun kokoa, tosi kaunis ja (mainitsinko jo?) IHANA. Se ei ole mikään maailman kallein, mutta ongelma onkin lähinnä se, etten tunne enää hallitsevani rahankäyttöäni. Lupasin itselleni, että käytän marraskuun loppuun asti ruokaan niin vähän rahaa kuin mahdollista ja jos se mekko on vielä siellä - tai löydän sen esim Tampereelta - niin voin ostaa sen... Tulee vain jotenkin levoton olo, kun ajattelen koko asiaa. Eikä kauheasti auta, että automaatti tosiaan jumittui aamulla ja nostin sitten epähuomiossa 140 euroa kerralla. Visa E taitaa saada jäädä vähäksi aikaa kotiin ihan kokonaan!

No niin, hengitä syvään. Kaikki on hyvin, stressipiikki hetkellisesti ohi! Ja maanantaikin onnellisesti melkein hoidettu. Helpottaa, kun kalenteri on taas tuossa käpälän ulottuvissa, ei tarvitse itse tietää mitä kaikkea ehtii tehdä tai mitä pitäisi ehtiä... Näin viime yönä painajaista tämän päivän esitelmästä - en jännittänyt tarpeeksi ja sitten en päässytkään penkistä ylös ja luokan eteen vaikka proffa tuijotti niin että silmät pullistui uhkaavasti... - ja tänään päässä on pyörinyt suloisena sekasotkuna päivämäärät ja kopiokortit ja Vänrikki Stålin tarinat ja herra ties mikä.

Sen lisäksi että omat asiat pyörii päässä kuin karusellissa, ajatukset harhautuu väkisin myös sellaiseen, mikä ei vasinaisesti mulle edes kuulu. Yhteenkin kaveriin, joka on kuin huomaamatta etääntynyt ja jota ei ikinä "ehdi" tavata. Ja tänään se oli jotenkin tavallistakin vaisumpi, vanha luokkakaveri oli kuulemma kuollut. Mitä siihen sitten osaa sanoa?

Näin tänään

Olin tänään niin ahkera, että menin luennolle jota EI OLLUT. Siellä oli jokin piispojen kokoontuminen. Olis kai pitänyt jäädä hanuilemaan sinne ja kahvitella kirkonmiesten kanssa. Mutta olin tylsä ja tulin kotiin - tulipahan pyöräiltyä Räntämäkeen ja takas... Nyt yritän orientoitua siihen, että mulla on kaks ja puoli "ylimääräistä" tuntia tänä iltana, ja keksiä miten parhaiten käyttäisin ne. Jotenkin kummallista, etten osaa yksin vain olla, se tuntuu niin hukkaanheitetyltä, vaikka sitten kavereiden/perheen kanssa ei-minkään tekeminen tuntuu aivan tarkoituksenmukaiselta toiminnalta. Oon onneksi nyt jo tiskannut ja pessyt pitkään odottamassa ollutta pyykkiä, joten tunnen saaneeni ainakin jotain aikaan. Vielä vois tehdä ensi viikon esitelmää (aiheena traduction comme processus, kääntäminen prosessina, ihan superhilpeää!) ja lukea huomiset luentomateriaalit. Jotenkin melkein kivaa, kun on liikaa tekemistä, vaikka se olisi kuinka tylsää. Yksin palloilu on kuitenkin vielä tylsempää...

Mitä kaikki ihmiset oikeastaan yksin ollessaan tekee?