My heart is dancin' to a November tune

Marraskuu yllätti tämän bloggaajan pimeällä, tihkusateisella apatiallaan. Lomalta paluuseen meni siis itse loman verran aikaa, kun eihän mulla sinänsä ole mitään aikataulutettua arkea, johon vain pudota takaisin.

Nyt kuitenkin alan taas saada juonesta kiinni, vaikkei pimeä ja tihkusade edelleenkään ole parhaita kavereitani. Aamulla aurinkolamppu päälle ja Aamulehden kaveriksi aamupuuroa ja -teetä. “Valoisan” ajan hyödynnän opiskellen, kolmelta alkaa hämärtää ja sytytän kynttilöitä. Gilmoren tytöt -jakson kaveriksi kahvia ja herkkua. Illalla pimeään ulos virkoamaan (jostain syystä pimeä masentaa vähemmän kuin keskipäivän synkänharmaa “valo”) ja lämpimän suihkun kautta pehmeään petiin lukemaan. Voilà, minulla on rytmi!



Eilen laskin myös, että jouluun ja lomaan (tai siis…) on enää nelisen viikkoa, ja siihen aikaan mahtuu kaikkea kivaa: viikonlopun vanhapiikapippalot vanhempien paljussa, ensi viikon reissu Berliiniin (KIITOS SAS, kun et tehnyt konkurssia!), sitä seuraavan viikon retki pohjoiseen ja sitten Maxime jo tuleekin ja mennään Pietariin <3

Voisin myös virittää jo jouluvalot, kuunnella joululauluja ja juoda glögiä.
Nyt muistankin, miksi ennen jopa ihan pidin marraskuusta…


YLE - Sinun tarinasi from Kennel Helsinki on Vimeo.

Jotain rajaa

Juhlittiin ranskiksen kanssa kolmea yhteistä vuotta tässä loman alussa, ja mieleen hiipi (kyynisen pariisilaisen) kaverin lausunto siitä, ettei rakkaus todellisuudessa kestä ikinä yli kolmea vuotta. Toivottavasti ei nyt ihan näinkään, mutta hieman on havaittavissa ryppyjä rakkaudessa… Erityisen paljon hiertää ihan typerät ja pienet asiat, kuten mitä katsotaan telkkarista tai missä menee hiukan epäsiistin ja sikolätin raja.

(kuvituksena erinäisiä otteita entisistä asumuksistani - tässä asketismia kesätyöläisenä Raumalla)

Herrahan on tosiaan elänyt meidän asunnossa yksin viimeiset kaksi kuukautta ja menestyksellä muuttanut sen aidoksi poikamiesboksiksi - vain huojuva pitsalaatikkotorni ja oluttölkkipyramidi puuttuivat eteisestä (YO-kylässä asuessani mun naapurissa olevassa poikasolussa kasvatettiin edellämainittuja yli vuoden päivät keittiössä niin ettei ikkunasta lopulta nähnyt sisään…). Se kuitenkin vakuutti skypessä mulle siivoavansa täällä vähän ennen mun saapumista, joten oletin pahimman hävityksen kauhistuksen olevan takanapäin.

(12 neliön opiskelijahuone Grenoblessa)

Ovella kuitenkin odotti lähes tajun vievä haju, joka oli oletettavasti peräisin roskiksen pohjalle liiskautuneista ruoanjämistä, rasvan kuorruttamasta lavuaarista, hellalle roiskuneista erinäisistä aterianjäännöksistä, pesemättömästä vessasta, nuhjuisista lakanoista, makuuhuoneen pöydälle (!) unohtuneesta likaisten vaatteiden röykkiöstä tai ektoplasman peittämästä kylpyammeesta. Unohdinko vielä jotain? Ai niin, myös jääkaappi oli melko ruokottomassa kuosissa, ja imuria oli käytelty viimeksi ehkä joskus syyskuun puolella.

(Amerikan koti)

Saan jatkuvasti kuulla olevani tiukkapipoinen ja maaninen siivousnatsi. Ehkä olenkin, mutta mä en kerta kaikkiaan voi elää sekaisessa kodissa. (Mulla on vähän vaikeaa tällä hetkellä vanhempien luona, kun elän noin metri kertaa kolme metriä kopperossa, jossa on aivan tajuttoman vaikeaa saada kaikki tavarat mahtumaan paikoilleen…) Saan kyllä aika helposti Maximen osallistumaan ns. suursiivouksiin, jolloin yhdessä jynssätään koko kämppä lattiasta kattoon, mutta en jotenkin saa sitä oppimaan, että mun mielestä keittiön pöytä ei ole hyvä paikka säilyttää puolipitoisia sukkia ja t-paitoja tai että työtasot olisi ihan hyvä pyyhkäistä kokkailun jälkeen tai että kylpyammeen voi pestä ennen kuin se on vaihtanut väriä valkoisesta keltaiseen.

(mun ihan eka oma kämppä - tässä on kesken pakkaaminen viiden viikon reppureissulle…)

Koska vietän (vietin) meistä kahdesta paljon enemmän aikaa kotona, totesin usein pääseväni helpommalla, kun vaan itse nopeasti imuroin ja siivoan keittiön aamulla, jotta sain mielenrauhan ja pystyin tehdä töitä. En jaksa koko ajan nillittää jostain leivänmuruista lattialla, kun tiedän ettei toi toinen ihan oikeasti varmaan edes huomaa niitä, mutta mutta… En haluaisi myöskään ehdoin tahdoin päätyä marttyyri-kotiorjaksirouvaksi, jonka työpanosta kotona ei kukaan huomaa saatika arvosta. Koska en mä nyt ihan varsinaisesti nauti jääkaapin tai kylppärin jynssäämisestä tai viikon vanhojen porkkanankuorien raapimisesta roskiksen pohjalta.

Jotain pitääpi siis keksiä, jotta rauha säilyy huushollissa - koska monsieur’n sanojen mukaan mä hermostun liian helposti. Siihen pidätän kuitenkin yksinoikeuden, koska oon kuitenkin tyttö ja vieläpä perimältäni puoliksi savolainen.

(tähän kämppään kaipaan kaikkein eniten takaisin - mun ja kaimani kimppakämppä Turussa)
***
Tajusin näitä kuvia selatessani, että olen muuttanut viimeisten 6 vuoden aikana 15 kertaa. VIISTOISTA!

Kuinka kasvatetaan bébé?

Törmäsin ahkeran facebook-stalkkaamisen tuloksena tähän juttuun, jossa kerrotaan, kuinka amerikkalainen toimittaja on perehtynyt ranskalaiseen lastenkasvatukseen tarkoituksenaan selvittää, miksi ranskalaiset lapset on sellaisia herran enkeleitä verrattuina muunmaalaisiin (eli tässä tapauksessa amerikkalaisiin, mutta sanoisinpa, että vielä aika paljon enemmän suomalaisiin) ikätovereihinsa.

Mua juttu kiinnosti heti, koska haluan ehdottomasti, että mahdolliset tulevat lapseni käyttäytyisivät yhtä mallikkaasti kuin ranskalaislapsetkin, eivätkä saisi suomalaistyyliin itkupotkuraivareita jokaisen pienen pettymyksen kohdatessa. Oon huomannut, että sinänsä mua ei hermostuta suoranaisesti lapsen huuto, vaan se mitä muut ajattelee. En haluaisi leimautua luuseriäidiksi, joka ei osaa edes hiljentää karjuvaa kakaraansa.

Ylen jutun mukaan ranskalaiselle lapselle tehdään säännöt heti alusta (siis noin syntymästä) alkaen selviksi, eikä niistä poiketa. “Lasta kuunnellaan, mutta hänelle tehdään alusta asti selväksi, että vanhempi on se, joka päättää.” ja “[L]apsi ei romahda, jos hänelle sanotaan välillä tiukka ei.” Kuulostaa järkevältä (ja uskon ja toivon, että aika itsestäänselvältä jopa meille huonokäytöksisille suomalaisille ;)). Mutta miten selätetään se eitä seuraava raivokohtaus? Vai eikö ranskalaiset lapset vaan saa niitä? Kaipaan käytännön esimerkkejä!!! Pitäisi ehkä lukea toi kirja.

Kesälomalla tavattiin Maximen vanhoja kavereita, joista yksi pariskunta odotti esikoistaan. Rannalle meidän viereen sattui kiukutteleva pikkuipana, joka pompotti äitiään mennen tullen ja lopuksi jopa löi “tyhmää äitiä”, joka teki jotain niinkin hirveää kuin yritti viedä pilttinsä veteen leikkimään. Mä en olisi edes hirveästi kiinnittänyt huomiota tapaukseen, jos ei tämä raskaana oleva tyttö ja toinen kaveriporukan jäsen olisi alkaneet sitä tuohtuneina puimaan. Molempien mielestä käytös oli aivan inacceptable, ja paras ratkaisu olisi vanha kunnon selkäsauna.

Olin aivan järkyttynyt. Olin toki kuullut, että Ranskassa ruumiillinen kuritus on yhä paljon hyväksytympää kuin Suomessa, mutten silti ollut koskaan nähnyt edes pienintä luunappia. En osaa kuvitella itseäni lyömässä tai läimäyttämässä pientä lasta, vaikka mikä olisi! Mikä opetus sekin on - minä olen isompi ja vahvempi, joten sinun on nyt toteltava…? Jos tässä on ranskalaisen kasvatuksen perusta, luulen, että mun lapsistani saattaa kasvaa melkoisia riiviöitä. Gulps.

Voihan gradu!

Isin mielestä mun työntekoni (eli siis gradukirjallisuuden lukeminen ja bibliografian laatiminen) ei voi olla tehokasta, jos istun päällä olevaa televisiota ja tietokonetta vastapäätä. Kuulemma vaivun vain 12 tunniksi horrokseen, enkä saa mitään aikaan tai edes pysty kunnolla nauttimaan telkkariohjelmastani. Niin.

Onhan se toisinaan niinkin. On päiviä, jolloin jatkuva kotona kököttäminen tuntuu maailman turhimmalta ja olo on epätehokas ja reipas kuin laiskiaisella. Tuntuu, että kiireessä saan aikaan paljon enemmän, koska en pysähdy miettimään, miten jaksaisin vaikka ripustaa pyykit tai lähteä lenkille, vaan menen vaan. Nyt aika kuluu ihmeelliseen jahkaamiseen, ja lopulta aika ison osan päivistäni kulutan esim. telkkaria katsellen, virkaten ja viime aikoina myös ahdistuen netin, kirjamessuilta ostetun Ympäristöatlaksen ja lehtien äärellä ihmisten tyhmyydestä (jos joku muukin haluaa provosoitua, suosittelen vaikkapa seuraamaan Aamulehdessä käytävää keskustelua Tampereen Rantatunnelista…). Onhan tämäkin ihan mielenkiintoista, ja on ihan hienoa, että mulla on aikaa olla perillä päivän polttavista aiheista, mutta kun…

Mielessä kaihertaa koko ajan, että pitäisi tehdä jotain gradun hyväksi. Pitäisi opiskella venäjää. Pitäisi ottaa selvää yksityisyrittäjän eläkemaksuista, vakuutuksista, tämän ja ensi vuoden verotuksesta. Kartoittaa mahdollisia uusia työnantajia. Liittyä SKTL:n jäseneksi, jotta pysyisin yliopiston jälkeenkin kärryilläni alan tapahtumista. Olisin halunnut myös ilmoittautua myös mentorointiohjelmaan, mutta, no, se meni jo…

Lisäksi ajatukset kiertyvät koko ajan ensi vuoteen ja valmistumisen jälkeiseen tilaan. Kaikista kamalinta on se, etten voi suunnitella mitään, ennen kuin herra Ranskis löytää uuden (toivottavasti vihdoin pysyvän!) työpaikan. Yli kaksi vuotta jatkuvaa epävarmuutta seuraavasta asuinpaikasta ja työpaikasta alkaa tuskastuttaa, ja me aletaan kumpikin olla niin kovin valmiita asettumaan johonkin (mieluiten) kivaan paikkaan edes hetkeksi. Voisipa se paikka olla Toulouse… Pankaapa kaikki sormet ja varpaat ristiin!

Onneksi kuitenkin on näitäkin päiviä, kun pysty keskittymään juuri tähän hetkeen ja käsillä oleviin kirjoihin ja artikkeleihin. Ajatukset pysyy kasassa, ja teen muistiinpanoja niin että kynä sauhuaa! Meen taas jatkamaan, heippa :)

Dagarna mörknar minut för minut

Tänään on taas sellainen päivä, jona iloitsen suuresti siitä, ettei mun tarvitse lähteä mihinkään kotoa aamulla. Ulkona vallitsee synkkä harmaus, ja taivas syytää vettä niskaan (ei siis minun) tasaisen varmasti - välillä vähän hiljempää ja välillä vähän kovempaa, mutta yhtä kaikki. Onneksi on äitin keinoaurinko <3

Toisinaan munkin on valitettavasti poistuttava neljän seinän sisään, ja toisinaan (esim. tällä viikolla) sään lisäksi on huonosti aika moni muukin asia. Tämä on ollut sellainen viikko, jolloin bussi ei pysähdy mun pysäkille vimmaisesta napinpainelusta huolimatta, jolloin junaan sattuu tavallistakin kovaäänisempiä kännykkään kailottajia ja jolloin bussijonossa ihmiset tönii toisiaan tavallistakin töykeämmin. (huomattavan suuri osa mun agressioistani kohdistuu selvästi julkiseen liikenteeseen ja kanssamatkustajiin. miks kaikki muut on niin paljon tyhmempiä kuin minä…?)

Näinä hetkinä tulee mieleen, että miksen enää asu siellä jossain, missä syyskuussa voi lounastaa paitahihasillaan paljain jaloin…

…missä lokakuussakin voi vielä helle yllättää…

…tai missä maisema kotioven ulkopuolella on astetta piristävämpi kuin tuo syyssateen piiskaama pusikko meidän pihassa.

Onneksi on kuitenkin kahvi- ja mokkapalakutsuja, tulevia illanistujaisia, swingaavia tanssiaisia, retkiä Pyynikille, Eurooppalainen ruokatori ja paljon kaikkea muuta kivaa tiedossa :)
Ja onneki on skype lievittämässä ikävää <3 Koska kyllä sään ja mukavien maisemien sijaan taidan kuitenkin ikävöidä jotain ihan muuta Ranskanmaalta…

Bounce and bounce

Blogi on jatkanut verkkaisessa kesätahdissa vielä näin arkeen paluunkin jälkeen. Osittain siksi, että jouduin tuossa viikon verran viihdyttämään ulkomaista kaveria, ja lomailu olikin aika väsyttävää, kun samalla yritin elää ihan tavallista arkea… Osittain kuitenkin myös siksi, että tuntuu jotenkin hölmöltä jatkaa kirjoittamista, kun olen taas Suomessa. Alunperin kun tarkoitus oli kertoilla elämästä kaukomailla Suomessa oleville kavereille ym. kiinnostuneille.

Tykkään kuitenkin kirjoitella tänne muistiin ja muiden kanssa jaettavaksi arkipäiväisiäkin juttuja, ja sitä paitsi tykkään tästä blogistani, joten en halua väkisin vaihtaakaan. Ja eiköhän niitä Ranska-seikkailujakin ole taas tiedossa…

Sitä paitsi huomaan, että sisääni on muuttanut arla-lehmän tavoin pieni ranskalainen, joka kohauttelee olkiaan teatraalisesti vähän joka käänteessä, sanoo pardon varpaille tallovalle ohikulkijalle ja kiljahtaa naisellisesti Mon Dieu ! kun takana pamahtaa. Ja paheksuu kaikkea pahantuulisin huulten päristelyjen ja maiskauttelujen kera. (Pidän merkittävänä erona suomalaisten ja ranskalaisten välillä sitä, että suomalaiset innostuu kaikesta uudesta kun taas ranskalaiset lähtökohtaisesti paheksuu kaikkea outoa ja uutta…)
***
Asiasta kukkaruukkuun, blogi siis jatkuu.

Aloitin pari viikkoa sitten swing-tanssitunnit, kun huomasin, että ihan tässä kotinurkilla toimii tanssikoulu, joka tarjoaa niin lindy hopin kuin boogie woogienkin alkeita varsin kohtuulliseen hintaan. En tajua, miksen joskus nuorempana edes tiennyt tällaisesta tanssista! Mulle tanssi rajoittui jäykkiin lavatansseihin, kurinalaiseen balettiin ja mun rajoittuneelle koordinaatiokyvylle mahdottomiin show-yms-mikä-lie-tansseihin.

Kuvittelin siis pitkään olevani tuomittu ikuiseen tanssitaidottomuuteen ja pökkelyyteen (hieno, uusi sana). Mitä vielä! Tulen tästä musiikista ja rennosta menosta niin hyvälle tuulelle, että tätä oli pakko saada oppia lisää. Kun ei jalat tahdo pysyä paikoillaan…

Ekoilla tunneilla ollaan edetty vauhdilla, ja välillä meinaa iskeä epäilys ja epätoivo puseroon, kun tuntuu, ettei pysy lainkaan tanssittajan tahdissa. (Vika voi toki olla myös aloittelevissa viejissä, mutta yhtä kaikki nolottaa sekoilla.) Onneksi maanantaina mua vei yhden kappaleen ajan yksi seuran vanhoista konkareista, jonka tuomio jälkikäteen oli, että “kyllä susta väkisinkin tanssija tulee”. Miten noin pienestä kommentista voi tulla niin hyvä mieli niin pitkäksi aikaa???

Tanssiminen on kivaa <3

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Ihmeellisiä asioita on maailma pullollaan, mutta aivan erityisesti (suomalainen) tv. Olinkin ehtinyt unohtaa, miten ihastuneita täällä ollaan tositeeveeseen…. Eihän se sinänsä mikään ihan uusi juttu ole. Takavuosina partioleirillä oli ihan out, jos ei tiennyt Selviytyjien ja Amazing Racen viimeisimpiä käänteitä. Sinänsä nämä kaksi ei mun mielestä ole kuitenkaan tyylipuhdasta tositeeveetä, koska niissä oli kuitenkin jonkinlainen draaman kaari ja ns. ohjattua ohjelmaa, eli niitä oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.

Mutta kuka ihan oikeasti tieten tahtoen avaa telkkarin katsoakseen mm. ohjelmia Laiva (tuskin se ördääminen kotona näyttää yhtään sen kivemmalta kuin laivallakaan, vaikka siellä joku iloinen suomenruotsalainen oliskin juontamassa), Muuttajat (ohjelmaan etsittiin osallistujia seuraavin saatesanoin: “Toivomme ohjelmaan avoimia ihmisiä, jotka kertovat muuttonsa syistä ja esittelevät tavaroitaan eivätkä epäröi näyttää muuttopäivänsä hässäkkää tv-katsojille.” Mulla on ihan riittämiin sitä hässäkkää täällä kotona, kiitos.), Taksi (suomalaiset kun tunnetusti on ihan älyttömän suupalttia kansaa, niin tämä on varmasti suurta viihdettä. paitsi ai niin, kännissähän ne kumminkin on), Tuuri (ohjelman kuvaus on yhtä hepreaa: “vankkurisaunansa Onnelan asiakkaiden iloksi. Iloa, mutta myös silmänruokaa on tarjolla tavarapuodinkin puolella, kun joukko kauniita pin up-tyttöjä pistäytyy ostoksilla. Lapintyttö Nita saapuu Tuuriin osallistuakseen Nuori Tähti-laulukilpailuun. Katmandu haaveilee elämänkumppanista ja Tarjoushaukka hyvistä kaupoista, mutta tällä kertaa Tarjoushaukka kokeilee myyjän roolia.” MITÄ?), tai Poliisit (tämän päiväisessä jaksossa on mm. “hämmästelty kahta ojan pohjalla nukkuvaa miestä”). Vain muutamia mainitakseni.

Ohjelmatietoja lehdestä katsoessa näyttäisi, ettei tarjonnasta ole pulaa, mutta loppujen lopuksi suurin osa noin 15 kanavalta lähetettävästä ohjelmasta on ihan sitä itseään. En halua osoitella ketään tiettyjä tahoja (Nelonen, Sub, Jim…) sormella, mutta löydän kyllä itseni nykyään lähinnä Yle Femman, Teeman tai ihan perinteisen Ykkösen edestä. Viikossa on oikeastaan enää kaksi ihan must-ohjelmaa: Strömsö sunnuntaisin (<3<3<3) sekä Solsidan Femmalla tiistaisin. Tack och hej.

(Sen suhteen olen jo luovuttanut, että perjantai- ja lauantai-iltoina voisi tulla mitään fiksua telkkarista Uutisvuotoa lukuunottamatta. Olenkohan ihan ainoa suomalainen, joka ei aina viikonloppuina joko heilu baarissa tai vietä aikaa sivistyneesti viiniä siemaillen ystävien seurassa? nimim. Melkein vanhapiika, onnellinen kissanomistaja länsi-Tampereelta)