Ding dong

Hei taas piiiiiitkästä aikaa! Kiirettä on pitänyt viime viikkoina… Sain vihdoin koneeni takaisin tällä viikolla, mutta ehdin jo jotenkin tottua tähän netittömään elämään, joten blogin päivittäminen on vähän jäänyt. Hektistä menoa riittää vielä vähän aikaa, koska menin sitten kuitenkin saamaan sen yhden työpaikan Brysselistä ja hommat alkaakin jo viikon päästä maanantaina. Tarviiko edes sanoa, että gradu ja muutto EI ole ihan vielä valmiit?

Ensimmäisen paniikin jälkeen oon jo ehtinyt vähän innostuakin tästä kaikesta, erityisesti vierailtuani pääkallopaikalla viime viikolla. Bryssel vaikuttaa sateesta ja pähkähullusta liikenteestä huolimatta aikas sympaattiselta paikalta, ja meidän asunto on aivan ihana! Räpsin jo aika paljon kuvia viime viikolla, mutta haluan ehkä sittenkin odottaa, että kämpässä näyttää enemmän kodilta kuin varastolta ennen kuin esittelen asunnon täällä :)

Musta on kyllä aika huippua päästä pääkaupunkilaiseksi, vaikka vielä ajatus siitä, että asun kaupungissa jossa on miljoona asukasta ja metro, tuntuu jotenkin täysin epätodelliselta. Samoin kuin ajatus siitä, että gradu valmistuisi esim. ikinä… No, pikkuhiljaa!



Nyt kuitenkin vähän päivän polttavasta aiheesta, eli tietenkin Euroviisuista <3 Ihan pian pyrähdän tästä koneen äärestä keskustaan ihkaekaan ravintolapäivääni (ja vaviskaa vain, mulla on ollut Brysselin reissusta asti aivan poh-ja-ton nälkä - vatsa selkeästi tottui tiettyyn määrän paistilaardia tihkuvaa ruokaa eikä kotiruoka enää riitä mihinkään!) ja sieltä Euroviisuvalvojaisiin, enkä vaan malta odottaa!!!!

Näinhän täällä aina käy

Hajotin mun tietokoneen. Olen tällä hetkellä äitin koneen varassa, ja tästä menee ruutu mustaksi yleensä noin viiden minuutin surffailun jälkeen (onkohan se vaan asentanut tähän jonkin Anonyymit Nettiaddiktit -suojan?), joten en tiedä kuinka paljon pystyn lähiaikoina postailemaan.

Hyvät uutiset on, että koneessa oli vielä takuuta jäljellä, joten mahdollisesti se korjataan ilmaiseksi (jos huollossa huomataan, että ongelma saattaa (kröhöm) olla itse aiheutettu, joudun joko maksamaan huollon tai todennäköisemmin hankkimaan uuden koneen). Lisäksi sain kaikki tiedostot talteen, HUH! Gradusta olikin kopio jo valmiiksi, mutta esim. haastattelutiedostoja, kirjanpitoa tai valokuvia en ollut vahingossakaan kopioinut mihinkään.

Huonot uutiset on tietenkin se, että saan koneen aikaisintaan ensi viikon lopulla takaisin. En tiedä, mitä gradun etenemiselle käy. Tai mun mielenterveydelle…

Kotimaa kun taakse jäi

Muutto ja Suomesta lähteminen on pyörineet paljon mielessäni viime päivinä. Olin pitkään kuvitellut muuttavani takaisin Ranskaan tämän Suomen vuoden jälkeen, ja vasta nyt olen hitaasti alkanut oivaltaa, ettei Bryssel olekaan Ranskassa. Että Belgia on ihan oma maansa. Alkoi jännittää.

Pidänköhän Belgiasta? Yhden viikonloppuvierailun perusteella Bryssel on jopa tihkusateisena sympaattinen ja mulle sopivan kokoinen suurkaupunki, jonka asukkaat tuntuu ainakin Pariisiin verrattuna ystävällisiltä. Mutta se ei kuitenkaan ole Grenoble: siellä ei ole vuoria eikä kaunista kesäsäätä maaliskuulta lokakuulle, ei kaikkia ihania ystäviä, eikä taatusti yhtä hyvää vihanneskauppaa kuin mulle G:ssa…

Bryssel on sillä tavalla hyvä kompromissiratkaisu mulle ja Maximelle, että kummallekin on työmahdollisuuksia, mutta kummallakaan ei silti ole kotipaikkaetua. Ikävää on tietenkin se, että ollaan kaupungissa alkuun ihan yksin, eikä mitään tukiverkkoja ole lähimaillakaan - Grenobleen on yhdeksän tunnin ajomatka ja Tampereelle vähän lyhyempi lento+bussimatka. Kansainvälisestä suurkaupungista varmaan löytyy helposti kavereita, joista osasta ehkä ajan mittaan kehkeytyy hyviäkin ystäviä. Eiks juu? Kyllä silti varmasti ikävöin Suomen ja Ranskan ystäviä entiseen malliin…

Äiti kysyi multa viikonloppuna, miksi haluan muuttaa ulkomaille. Tähän muuttoon itse asiassa ainoa ja yksinkertainen syy on se, ettei Maxime halua muuttaa Suomeen. Työn löytäminen kielitaidottomana on osoittautunut täällä hankalaksi, joten M:n työn mukaan nyt sitten mennään. Tämäkin asia jännittää mua aika paljon. Tuleeko musta edustusrouva, joka muuttaa miehen työn mukana? Kestäisikö pääni sen? Mulla ei, kuten sanottu, ole juuri nyt mitään suuria ja jännittäviä tulevaisuudensuunnitelmia, mutta haluaisin kuitenkin, että jos sellaisia ilmaantuu, olisin edes jossain määrin vapaa niitä toteuttamaan.

Jossain vaiheessa tänä vuonna ajattelin, että voisihan sitä harkita jäävänsäkin Suomeen. Täällä on keskimäärin todella hyvin asiat, varsinkin jos sattuu olemaan suomalainen: sosiaaliturva etuineen on aivan huippu, asiat hoituu helposti (useimmiten yhdellä puhelinsoitolla), puhdasta luontoa on aina lähellä, ja mikä tärkeintä, täällä ovat kaikki mun tärkeimmät ihmiset - paitsi se yksi.

Suomen hyviä ja huonoja puolia on pohdittu useammassa ulkosuomalaisessa blogissa viime päivinä (täällä ja täällä vaikkapa). Mun mielestä Suomen ikävimpiin puoliin kuuluu pitkän, kylmän ja masentavan talven lisäksi ihmiset, jotka valittavat koko ajan. Joka asiasta. Ihan niin kuin minä itsekin, eipä silti… Jotenkin nurinkurista, kun kaikki asiat on niin huippuhyvin, että silti viitsitään valittaa jostain koirankakasta ja veroista ja surkeista palkoista (???). Aamulehden tekstiviestipalstaa lukiessa en yleensä oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Täällä ollaan myös tosi hitaasti lämpiäviä. Olen itsekin kasvanut kodissa, johon ei hirveän herkästi kutsuttu vieraita, koska niistä on niin paljon vaivaa ja häiriötä. Lapsena olin aina onneni kukkuloilla, kun meille tuli vieraita. Sinänsä tunnistan tämän piirteen itsessänikin, joskin ulkomailla huomaan avaavani kotini ovet huomattavan paljon herkemmin uusillekin tuttavuuksille. Ranskassa naapurit kävivät alvaarinsa koputtelemassa oveen milloin missäkin asiassa ja jäivät jutustelemaan. En muista Suomessa kerrostalossa asuessani jutelleeni ikinä kenenkään naapurin kanssa, ja mun vanhemmilla kesti kuulemma vuosikausia tutustua naapureihin, kun muuttivat tänne meidän nykyiseen kotiin.
No, kaikissa maissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joihin on vain sopeuduttava. Vaikka mua jännittääkin ja välillä vähän huolettaakin Belgiaan muutto, enimmäkseen olen vain innoissani ja utelias uuden asuinmaan suhteen. :)

Alla kuvia siltä edelliseltä kerralta, kun olen Brysselissä käynyt (neljä vuotta sitten).

Ilmeisesti nähtävyyksiä on mun mielestä turvallista kuvata pimeässä? Ei ole nimittäin ihan ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen otos laatuaan.



Näitäkin taidekuvia löytyy yhdestä jos toisesta kaupungista :D


Joku roti pitää olla sovituskopissakin!

Tähän jotain metatekstiä… (ja muita otteita gradustani)

Mua vähän stressaa se, etten stressaa juuri yhtään nyt. Tyhmää, tietenkin. Mun ajatuksissa vain stressi ja tuotteliaisuus kuuluvat erottamattomasti yhteen.



Aina välillä herään siihen todellisuuteen, että gradun olisi suotavaa olla valmis esim. ensi kuussa ja että ensi viikolla olisi tarkoitus rykäistä kokonainen luku kasaan. Ja että oon lupaillut osallistua kaiken maailman kissanristiäisiin noin joka viikonloppu tästä hetkestä kesäkuulle. Silloin hetken ahdistaa. Mutta se menee ohi. Kyllähän minä yhden gradun väsään ja muutan siinä sivussa ulkomaille.

Tämä jälkimmäinen asia askarruttaakin mieltäni sitäkin enemmän. Ajatuksissani olen selkeästi jo palauttanut gradun ja siirtynyt eteenpäin. Harmillista vain, etten tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään tai edes että mitä sen haluaisin pitävän sisällään, joten mun on vaikea kuvitella itseäni sinne. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun mulla ei ole selkeää suunnitelmaa siitä, mitä haluan tehdä vaikkapa seuraavien kolmen vuoden sisällä.

Kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta kun en osaa päättää! Ja sitten kuitenkaan ihan kaikki ei ole enää mahdollista, mikä saa mut haikeaksi. Myös kaikki se, mitä jätän taakseni, saa mut haikeaksi. Oon aina ollut todella huono luopumaan. Ja nyt huomaan haikailevani jo sellaisten asioiden perään, jotka mulla on yhä tässä lähelläni, kuten vaikkapa Suomen ystävät, ja toisaalta eläväni jo puoliksi jossain sellaisessa tulevaisuudessa, josta en oikeastaan tiedä mitään. Carpe diem?

Sitruunapiirakoista

Tällä viikolla on ollut ihmeellisen seesteinen olo. Vaikkei kaikki millään muotoa ole mennyt kuin Strömsössä, olen suhtautunut asioihin zeniläisellä tyyneydellä. Mistäköhän tämä mielenrauha on peräisin?

(Tänään ulkona näytti tältä. Urgh)

Huomasin kyllä eilen illalla yhden aika virkistävän asian: en enää stressaa turhista (paitsi niistä sairauksista). En pode suurta syyllisyyttä siitä, että kolmen kuukauden kuntosalikortista käytin vain kolmanneksen. Tai siitä, että kasvisruokavalio on viime aikoina tarkoittanut luvattoman usein pussikeittoa ja suklaata. Melkein suutuin, kun äitin mielestä mun ruokavaliossa olisi korjaamisen varaa, kun aika usein närästää aika paljon. Minulta ei kukaan vie päivittäistä kahvikuppiani (tai kahta) enää koskaan! Punaviinistäkään en aio luopua. Vihreää teetä juon vain koska se on hyvää. Näin on aika hyvä.
***
Mulla on ollut vähän ristiriitaisia tunteita viime vuosien kotoilu-trendin kanssa. Periaatteessahan olen syntynyt kotoilijaksi. Mun mielestä paras viikonloppu on tämä tällainen jota juuri vietän: aamaista hyvän elokuvan ääressä*, hetken huumassa leivottu sitruunapiirakka, gradunkirjoittelua, neulomista ja hyvää musiikkia. Tylsää ja tavallista. Ja kuitenkin niin ihanaa. Silti jotenkin ärsyttää, että tästä on tehty trendikästä. Koska silloin se heti muuttuu suorittamiseksi.


On kyllä ankeaa, kun kotona olemistakin arvotetaan sillä minkälaisia elämyksiä siellä voi kokea. Kyllä nyt olet ahkerasti kotoillut, kun kokkasit hirvipaistia parsamuhennoksella, neuloit sukat ja keitit hilloa! Haluan saada olla rauhassa laiska kotikissa. Voin viettää tällaisia super-Anna-viikonloppuja jolloin leivon sitruunapiirakoita ja saan asioita aikaan, mutta mun mielestä ihan yhtä kivaa on viettää vapaapäivää pyjamassa telkkaria katsoen ja karkkia syöden. Siinä tuskin on mitään trendikästä?

Sinänsähän mun on ihan turha ärsyyntyä tällaisesta, koska niin kauan kun en itse koe paineita täydellisesti suoritetusta kotoilusta asian pitäisi olla ihan ok. Mutta mulla on jotenkin häiritsevästi sellainen olo, että tässä nyt tunkeudutaan mun tontille ja häpäistään mulle pyhiä asioita! Kaikki superpirtsakat supersuorittajat saa mun puolesta ihan rauhassa pinkoa trikoissa lenkkipoluilla ja tehdä satatuntista työviikkoa ja harrastaa tanssia taistelulajeja shakinpelausta ja koiranäyttelyitä ja sitten paeta kiireistä arkeaan joogaretriittiin. Mutta saisko kotonaan olla ihan rauhassa ilman että tarvii kenenkään tulla keulimaan siistillä, feng shuin periaatteiden mukaan sisustetulla kodillaan jossa tuoksuu pulla ja suitsukkeet ja kaikilla on ah niin mukavaa ja seesteistä? Ilman että mun tarvii potea jotain kriisiä siitä että pian mut voidaan niputtaa tuohon joukkoon kun täällä leuhkin sitruunapiirakallani…?

Noin, onnistuinpas ärsyyntymään jostain tälläkin viikolla :D
 
* Olkoonkin, että tämä oli töitä varten, se oli silti ihana. Ja taas mietin, että miksi minä hullu haluan vaihtaa työpaikkaa, kun missään muualla ei varmasti kukaan maksa siitä että katson kivoja elokuvia… Sitten muistan taas ne panssarivaunut.

Tärkeysjärjestys

Asia joka on ärsyttänyt tässä viime päivinä ihan suunnattomasti… Että eikö mulla tosiaan ole mitään selkärankaa ja itsekuria, kun roikun vaan ties missä nettisivuilla vältellen vuorotellen gradutiedoston avaamista, vuorotellen erään (luonnollisesti äärettömän mielenkiintoisen) panssarivaunudokumentin kääntämistä.

Tein jopa nettiriippuvuustestin, mutta siinä kyseltiin lähinnä sellaisia “tuntuuko että vain netti tuo iloa elämääsi”-kysymyksiä, ja kun tilanne on kuitenkin lähinnä sellainen, että netissä roikkuminen pitkälti turhauttaa mua ja haluaisin tehdä jotain ihan muuta enimmäkseen, niin olen kai vielä normaalin kirjoissa.

Vaan missä ratkaisu ongelmaan?

Tarina eräästä hakemuksesta

Lähetin eilen yhden työhaastattelun Brysseliin. Ehdin innostua paikasta ehkä jopa naurettavan paljon siihen nähden, etten vielä viikkoa aiemmin tiennyt siitä mitään, enkä silloin varsinkaan vielä tiennyt, että mulla on näin järkyttävä tarve löytää vakituinen työpaikka Brysselistä HETI. Mullahan on töitä, ja olin ajatellut ottaa aika rennosti tuonne syksyn puolelle ainakin. Silloin ehtisin sitten miettiä ensi vuodelle jotain uusia, parempia kuvioita. Tai olla miettimättä, jos siltä tuntuu.

Innostuin nyt kuitenkin, koska tilaisuus tuli eteen ja tilaisuuteen on tartuttava. Ja innostuin, koska olen minä ja olen (ainakin toisinaan) melko impulsiivinen. Lähetin hakemuksen ja sitten vietinkin puolet aamupäivästä käyden kohtalaisen hedelmätöntä eipäs-juupas-väittelyä paikan sihteerin kanssa siitä, oliko sähköpostiini merkitty tarpeeksi selkeästi, mitä paikkaa haen (mielestäni sen, että sähköpostiviestin otsikkona on avoinna olevan työtehtävän täydellinen nimike “hakemus”-maininnalla ryyditettynä sekä sen, että koko puljussa näkyi olevan tasan yksi avoin työpaikka, tulisi riittää selventämään, mutta mistäs minä mitään tiedän…)

Ajattelin kuitenkin soittaa tänään vielä asiasta vastaavalle henkilölle varmistuakseni, että hakemus meni perille. Olisin varmasti vaikuttanut innokkaalta ja motivoituneelta. Päätin kuitenkin äsken, etten soitakaan. En ole enää ihan varma, olenko kovin innokas ja motivoitunut. Tuli jotenkin paineita siitä turhantärkeästä sihteeristä. Tuli sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan halua paikkaan, jossa joutuisin väistämättä niin kovin monella tavalla epämukavuusalueelleni.* Ehdinhän tänään jo lenkillä miettiä sellaisia olennaisia ja ajankohtaisia asioita kuin että mitä panisin päälleni ensimmäisenä työpäivänä (kylmä hiki kihosi selkään) tai että mitä kaikkea tuollaisessa hienossa ja tärkeässä, kansainvälisestikin merkittävässä paikassa voisikaan tällainen pieni humanisti sotkea, erityisesti nämä omat sähläysgeenini tuntien. Tässä kohtaa alipalkattu kääntämistyö alkoi taas tuntua tosi kivalta.

Kun mun mielestä on kuitenkin aika kivaa tehdä oman alan töitä. Ja on myös tosi vinkeetä että voin aamulla panna päälleni glitterleggingsit, itse kudotut keltaiset villasukat (toinen kokoa 40, eli mun omaa kokoa, ja toinen 45 - edellisestä voinee päätellä että ei ihan mun omaa kokoa…) jotka sopii kivasti keltaiseen kynsilakkaan sekä eilisen t-paidan, ja olla valmis päivän koitoksiin jos siltä tuntuu. Joskus tuntuu myös siltä että haluan mekon ja koruja ja meikkiä, ja sitten panen mekon ja koruja ja meikkiä. Mut mun ei ole pakko.

Ja sitten kuitenkin. Luulen, etten soittanut, koska vihaan puhelimessa puhumista. Ja osittain myös siksi, että en kuitenkaan ole ihan niin impulsiivinen kuin haluan antaa ymmärtää, ja mua stressaa jo nyt ajatus siitä, että joutuisin suunnittelemaan koko kevääni uudestaan jos saisinkin työpaikan ja mun pitäisi jotenkin kiirehtiä Brysseliin muuttamista.

Ehkä yritän myös todistella itselleni, etten haluakaan tuota paikkaa, jottei väistämättömältä tuntuva hylkäysviesti tuntuisi niin musertavalta. Mene ja tiedä.

****
*Teoriassa epämukavuusalueella oleminen on kai hyvä ja kehittävä asia. Käytännössä oon huomannut, että se useimmiten johtaa vain tilanteisiin joissa toivoisin voivani kadota maan pinnalta ikuisiksi ajoiksi.