Joulumieltä

Syön pannukakkuaamiaista vuoteessa, lovely :) (Tarkennuksena että kyseessä on suomalainen pannukakku, paaaaaljon parempaa kuin amerikkalaiset serkkunsa. Vaikka tietysti oonkin maistanut Amerikassa vaan meidän äidin laittamia terveys-grahampannareita, joten ehkä ne perinteisemmät versiot maistuu sit paremmalta?)

Nyt on todella jouluolo ja erityisesti lomaolo, vaikka meenkin illalla vielä töihin. Hassun lunkisti olen muutenkin selvittänyt tämän joulunalusajan. Tietty se jo auttaa että on vuosia sitten oppinut alisuoriutumaan jutusta kuin jutusta, mutta tuntuu että tänä vuonna olen kyllä jopa ylittänyt (vai alittanut?) itseni... Lukenut tentteihin viime hetkellä (saanut kaikista mistään mitään tietämättä nelosia ja vitosia :SSS), laittanut vain kuusi joulukorttia, ostanut lahjat vain niille välttämätömille ja muutamille joita todella haluan muistaa, keskittynyt oman tunnelmani kohottamiseen kynttilöin, glögi+pipari-iltapaloin, joululauluin... Näin on ihan hyvä.

Neljä päivää jouluun, en malta odottaaaaaaa!!!!

Tärkeää joulukorttiasiaa

Ihan ensiksi: tein vikan tentin perjantaina, joten nyt olen LOMALLA! Jos työnteko voidaan nimittäin laskea lomaksi. Mä ainakin lasken, niin kauan kuin työ ei sen suurempaa omistautumista tai älyllistä kapasiteettia vaadi...

Työhön liittyen haluaisin kuitenkin jakaa pari joulukortteihin liittyvää epäkohtaa kanssanne. Lajittelen päivittäin varmaan satoja kortteja, ja ehdin hiukan siinä vilkuilla niiden tekstejä, kiireestä riippuen myös kuvia tai vaihtoehtoisesti kuoria ja näin tarkkailla joulukortteihin osoitettavan panostamisen määrää. Arvostelun on käytävä nopeasti, joten tuomitsen kortit yleensä vain tyyliin karsea karsea karsea ihan kiva karsea tämmösen voisin itsekin lähettää karsea karsea karsea...

Omasta maustani ehkä kertoo jotain se, että mun mielestä kivoimpia on kaikki tosi värikkäät glitterpommit joissa on mielellään myös hiukan kultakoristuksia. Vaikka ymmärränkin että tämä ei kaikkiin vetoa, en silti voi uskoa että kukaan oikeasti tykkää myöskään mm. joulupallo-, kynttilä- tai tonttuhattuinen-kissanpentu-tungettuna-k

astelukannuun-korteista, jotka näyttää siltä että niitä on ostettu 20kpl eurolla Prisman tai Tiimarin alelaarista. En paheksu alelaareja tai Prismaa/Tiimaria, paheksun vain sitä että lähetetään sata rumaa joulukorttia ilmeisesti siksi, että on pakko vaikkei paljon kiinnostakaan. Korttiin sutaistaan tekstiksi osoite (joskus vain nimi ja paikkakunta) ja valmiin joulutoivotuksen alle oma nimi (ei aina sitäkään), ehkä myös jokin tarkennus siitä kuka lähettäjä on jos se ei vastaanottajalle välttämättä ole niin itsestäänselvää. Mä en ainakaan haluaisi saada korttia, johon on kirjoitettu vain "t.Satu (oltiin silloin yhdessä Ruotsin-laivalla v.95 muistatko?)". Joulukortin funktio on ilahduttaa vastaanottajaansa, tuoda joulumieltä ja ilmaista että lähettäjä ajattelee vastaanottajaa sekä on nähnyt vaivaa korttia valitessaan ja kirjoittaessaan. Joulukortin ei ole tarkoitus olla velvoite, joka tuo vastaanottajalleen epämieluisan tunteen että ai niin tollekin pitää taas laittaa kortti.

Joten kun lähetätte mulle kortteja (vasta ensi jouluna, tänä vuonna ei enää ehdi ;)) niin muistakaa valita jokin tosi kaunis ja kirjoittakaa vaik omatekoinen runo sinne kääntöpuolelle...!

Toinen juttu jota en sinänsä vastuta muuta kuin näin jouluapulaisen näkökulmasta ovat itseaskarrelut ei-standardikokoiset kortit. A3-kokoinen, kaiken maailman kimalle- ja silkkipaperihärpäkkeeseen kääritty kirjekuori on varmaan ilo postittaa ja toisaalta ottaa vastaan, mutta voin kertoa, että semmoisen tunkeminen A5-kokoisille varattuun lajitteluhyllykköön ilman että pinot leviää lattialle sadannen kerran illassa on todellinen pain in the backside...

Kun maas on hanki...

Heräsin kolme varttia ennen kuin olisi pitänyt olla yliopistolla (puoliksi tarkoituksella, illalla oli jo sellainen olo, ettei huvita raahautua aamulla kahdeksaksi jumittamaan tietokoneluokkaan maailman turhimmalle "luennolle"). Tarvitsinkin noin viisi minuuttia siihen, että heräsin riittävästi voidakseni päättää lintsaavani. Paljon kivampaa, kun ei tarvi lähteä rynnimään ulos pimeään, vaan voi kaikessa rauhassa syödä aamiaista ja ruveta lukemaan tenttiin mukavasti vilttiin kääriytyneenä, tukka sekaisin ja ilman silmälaseja (kylläkin pukeissa, koska yövaatteissa opiskelu ei todistettavasti vain onnistu).

Ulkona on maailman kaunein vaaleanpunainen aamu, josta ottaisin mieluusti kuvan, mutta en viitsi kun tiedän jo etukäteen että siitä tulisi tosi surkea. Joudutte nyt vain kuvittelemaan miten kivalta turkulainen puutaloalue, joka ikkunastani pilkottaa, näyttää tämmöisenä pakkasaamuna kun kaikki on huurteessa paitsi vaaleanpunaisena ja vaaleansinisenä kirkastuva taivas ja kun ikkunassa on pikkuisia söpöjä kuurankukkia... Tykkään kovasti talviaamuista!

Tykkään myös tällaisesta vuorokausirytmistä, jossa saan itse päättää miten käytän päivän valoisat tunnit ja sitten vasta illan hämärtäessä tarvii lähteä töihin. Käyn ulkona ottamassa d-vitamiinikylpyjä (tai niin haluan ainakin uskoa), askartelen vähitellen joululahjoja kokoon, opiskelenkin hiukan, nukun pitkiä päiväunia... Ja auringonlaskun aikaan havahdun siihen, että pitää pakata työhanskat kengät eväät ja romaani laukkuun ja lähteä.

Taivas on viime päivinä hehkunut viimeisiä auringonlaskun keltaisia ja vaalenapunaisia siinä vaiheessa, kun kävelen kotoa Caribian bussipysäkille. Bussia odotellessa väri vaalenee vähitellen sinertäväksi ja tähdet syttyvät. Matkalla ehdin vielä nähdä pari vilausta valaistusta Tuomiokirkosta joulukuusineen ja -valoineen viimeistä vaaleaa taivaankaistaletta vasten, ja sitten onkin vain pimeää jälleen kerran. Mutta se ei menoa postihallin loisteputkien alla haittaa...

Illan tunnit vilahtavat melkoista vauhtia, kun kyykkään Sauvontietä ja varpistan Ankkuritietä lajitellessa (ja pohkeet kiittää...). Yhdeksän jälkeen ulostaudun glitterin peitossa, jalat muusina ja silmät seisoen ulos, missä kuiva kylmyys salpaa hengityksen hetkeksi. Onneksi on äitin lahjoittama Ugly Betty -takki, jonka sisään en erota -10 astetta -20 asteesta, ainoastaan nenänpää toimii jonkinlaisena mittarina! Kotona otan rapusuihkun (sisareni nimitys kuumalle suihkulle, jossa iho muuttuu tulipunaiseksi), nautin maittavan ja ravitsevan iltapalan ja käyn nukkumaan jumitan koneella tv:n ääressä tai kirja kädessä puolille öin.

Ja seuraavana päivänä sama uusiks. Emmä jaksa mennä nyt aamulla mihkään...

Procrastinating

Mun pitäis kirjoittaa tänään norjan oppimispäiväkirja loppuun. Ei mikään vaikea juttu, 750 sanaa norjan kielen historiasta. Tähän mennessä olen syönyt aamiaista, pessyt vessan lavuaarin, tehnyt satsin kalan muotoisia konvehteja jääkaappiin jähmettymään, käynyt tunnin kävelyllä ihanassa auringonpaisteessa, kirjoittanut kilometrin pituisen sähköpostin Maximelle (joka todennäköisesti vastaa kolmella rivillä...) ja sitten (rummunpärinää kiitos!) avasin vihdoin oppimispäiväkirjan tiedoston sekä aiheeseen liittyvän wikipedia-artikkelin. Tässä kohtaa tulikin niin onnistunut ja ahkera olo, että annoin itselleni luvan tulla kurkkaamaan livejournaliin. Veikkaisin että tulossa on pitkän puoleinen merkintä... Saatan myös tiskata ja imuroida ja sitten tietysti voi olla aika syödä, lähteä luennolle ja töihin, joten mitä luultavimmin väsään oppimispäiväkirjan viime tingassa ensi yönä. No, ainakin tunnen itseni. Sitä paitsi mun on pitänyt imuroida jo kolme päivää, mutta tähän mennessä se ei ole tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta puuhalta.

Oivalsin taas viime viikonloppuna miten hienoa on olla kaksi päivää vapaalla, jos on viettänyt koko viikon oikeasti töissä eikä vain lykäten kaikkia mahdollisia velvollisuuksia viikonlopulle "kun sillon mulla sit on aikaa". Kävin lauantaina joulushoppailemassa (nyt on rahat loppu, mutta sijoitinpa ne ainakin johonkin kivaan, ah tätä antamisen riemua) ja istuin illalla pitkästä aikaa Kertussa. Ilta oli erittäin onnistunut erityisesti punaviinin ja seurapelien ansiosta, mutta tajusin myös ekaa kertaa, miksi mun kanssa voi olla vähän ärsyttävää pelata Trivial Pursuitin tapaisia pelejä. Meitä oli koolla seitsemän aika lailla yhtä intohimoisesti pelaamiseen (erityisesti voittamiseen) sekä sääntöjen oikeaoppiseen noudattamiseen suhtautuvaa ja pätemisestä nauttivaa tyttöä... Yleensä tykkään tietokisapeleistä, mutta tällä kertaa Ligretton pelaaminen veti pidemmän korren, vaikka olenkin siinä ihan surkea. Päätön kiljuminen on kuitenkin aina hauskaa, erityisesti julkisilla paikoilla!

Oon ollut pari viikkoa jatkuvasti kohtalaisen pahalla tuulella, väsynyt ja ärtyisä. Nyt alkaa kuitenkin valo pilkottaa tunnelin päästä. Eilisen esitelmän jälkeen (josta sain yleensä niin kriittiseltä proffaltamme noin kolme "C'était très bien présenté!"-kommenttia, vau) jäljellä on enää muutama koulutyö, työ-töitä on vielä noin viikon verran jäljellä (ja sinnekin on oikeastaan kiva mennä, työkaverit on jees ja kuka nyt ei tykkäis tehdä töitä glitterin peitossa?) ja sitten, vihdoin, on JOULU <3 Oon haaveillut siitä niin monta viikkoa, käynyt läpi päässäni aaton rutiinit ja intoillut jo etukäteen miten ihanaa on saada valkea joulu ja erityisesti talo täyteen rakkaita ihmisiä!

Nyt tämä lähtee imuroimaan ja tiskaamaan ja syömään :)

Rien de rien

Elän kuolettavan tylsää elämää. Pahinta on, ettei se edes joitain pieniä hetkiä lukuunottamatta haittaa mua yhtään. Yksi näistä hetkistä saattoi ehkä olla viikonloppuna, kun palasin lauantai-iltana kotiin ennen vanhempiani...

Aloitin työt eilen ja olisin kyllä jo aika valmis lopettamaan. Ei siellä sinänsä niin kauheaa ole, mutta työn mielenkiintoisuus on sillä tasolla, että loilotan aakkosia päässäni. Pian ehkä opin niiden oikean järjestyksen, jolloin työ varmaan muuttuisi niin tylsäksi, että voisin ruveta opettelemaan esimerkiksi Sauvon ja Karunan tiennimistöä ulkoa (sinänsä tylsää että puolet kyseisten kuntien asukkaista asuu joko Sauvontiellä tai Karunantiellä). Houkutus selailla lajiteltavia Glorian antiikki-, Koiramme- tai jopa Moottorivene-lehteä voisi myös kasvaa sietämättömäksi!

Ei mulle muuta sitten kuulukaan. Tenttejä ja töitä, huisia! Onneks pian on joulu <3

Toiveita

Rakas joulupukki, tänä jouluna haluaisin lahjaksi jännittävän, toiminnantäyteisen ja matkustavaisen elämän!

No ei vaiskaan. Oon kyllä jouluillut ansioikkaasti koko viikonlopun ja jatkanut viikonkin puolelle. Ostin ekan satsin joulukortteja (henkistä valmistautumista töihin kenties?) sekä ihanan tuoksuvan hyasintin, oon juonut litrakaupalla glögiä, kutonut ja purkanut ensimmäisen joululahjayritelmän sekä rakentanut Annan ja Ricardon kanssa ehkä maailman hienoimman piparkakkutalon, jossa on krokotiili, elefantti ja apina katolla!

Tänään oon yrittänyt koota itseäni, kun tässä on kuitenkin vielä pari viikkoa lukukautta jäljellä, pari tenttiä ja muuta sellaista pientä... Päivällä istuin keittiössä uunin avonaisen luukun edessä lämmitelemässä ja yritin vastata itse laatimaani venäjän sanakokeeseen (meillä on kämpässä hiukan vilpoista, joten hyödynsin lounaan kypsennyksen jälkilämmöt). Sain omasta kokeestani 18,5/24, hmm. Kyrillinen oikeinkirjoitus ei ole ihan vielä hallussa, enkä voi edes harjoitella kirjan dialogeja, kun päähenkilön (Анна eli Anna, jonka paras kaveri on nimeltään Максим :D) ääni on niin raivostuttava, että saan ihan kylmänväreitä sitä ajatellessani. Teen siis luultavasti torstaina elämäni ensimmäisen alkeistason kielen kokeen, josta en saa parasta mahdollista arvosanaa :/ Ei jaksa suoraan sanottuna ihan kauheasti huolettaa.

Lyhyen aikavälin toivelistalla ovat seuraavat asiat:
1. Että keksin ennen lauantaita miten mun hiukset olis parasta leikata. Sain lempikampaajaltani klo 9 lauantaiaamuna ajan, joten suunnitelman on parasta olla siinä vaiheessa valmis etten sitten unenpöpperössä tee jotain virheliikettä... Haikailen hiukan parin vuoden takaisen lyhyen tukkani perään...

...mutta toisaalta musta on ollut kivaa, kun tukka on taas ollut sen pituinen että sen halutessaan saa kiinni. Enkä valitettavasti aina ole rannalla Floridassa niin että tukka olisi luonnostaan tommosessa surffarimallissa. Höh.

2. Että pian olisi loma ja monsieur tulisi mua halimaan! Vielä aika tarkkaan 23 pitkää päivää tähän jälkimmäiseen (ekaan ihan pikkuisen vähemmän ja oon kyllä jo menestyksellisesti ottanut varaslähdön lomatunnelmiin).

En keksi muuta. Oon aika helppo tyyppi: riittää kun on tukka hyvin ja saa rauhassa mähöttää hyvässä seurassa! Paitsi että seuraavalle toivelistalle listaamani asiat onkin vähän vaikeampia.

Pitkän aikavälin toivelista:
1. Että löytäisin kivan ja mielellään edes jotenkin palkatun harjoittelupaikan ensi kesäksi. Mielellään samasta paikasta kuin monsieur. Päivähaaveilen kesästä Budapestissa ja sähköpostitin jo aiheesta yliopiston rekrypalvelujen kv-vastaavan kanssa. Koko asia on muuten vielä täysin ajatuksen tasolla, mutta mua polttelee niiiiiiiiiiiiiiin kovasti! Syvennyin tänään svenskans struktur -luennolla ruotsin kieliopin sijaan yhteen vaihtoblogiin ja mietin miten kivaa olisi jos elämässä olisi taas muita mielenkiinnon kohteita kuin kutominen, tv-sarjojen katsominen koneelta ja öö... syöminen?

2. Että saisin pian opinnot tehtyä, gradun valmiiksi ja pääsisin lähtemään pois Turusta!

Kaukokaipuuta

Törmäsin eilen vanhaan EB-tuttuun jumpassa, ja käytiin totta kai omien kuulumisten lisäksi läpi myös muiden tuttujen tämänhetkiset elämäntilanteet. Sain kuulla, että yksi matkaseurueemme jäsenistä on lähdössä ensi vuoden puolella kiertämään maailmaa kahdeksi vuodeksi. Noin vaan!

Kateus iski. Se on kamala tunne. Yhtenä hetkenä sitä on aivan tyytyväinen oloonsa ja eloonsa: mulla on kiva kämppä, opiskelen omaa alaa, tulevaisuuden suunnitelmat tuntuu jännilta ja innostavilta. Sitten äkkiä tajuaa, miten asiat voisivat olla. Minäkin voisin olla lähdössä kohti elämäni seikkailua, tai no, ylipäätään lähdössä enkä vain olemassa. Mutta enpä ole.

Tietysti kurkkaus verkkopankkiin kertoo miksi en ole juuri tällä hetkellä lähdössä mihkään Yliopistonmäkeä kauemmas. Mutta en nyt tarkoita semmoista lähtemistä... En mitään lomamatkoja, kun lennetään viideksi päiväksi johonkin kivaan kaupunkiin katsomaan nähtävyyksiä, shoppailemaan ja syömään ravintolassa (suomeksi: tuhlaamaan rahaa). Haluaisin vain lähteä, vaikka pyörällä Euroopan halki, tai IHAN MITÄ VAIN. Voisin sohvasurffata ja käyttää rahaa vain ruokaan. Ei se ihan mahdotonta olisi... EB:llä meillä kului Kaisan kanssa alle 50e/nenä kymmenessä päivässä ;)

Illalla oli ihan kuumeinen olo, kun mietin vain miten paljon haluaisin lähteä, nähdä maisemien vaihtuvan sen sijaan että talloisin päivittäin samaa uraa yliopistolle-kotiin-jumppaan-kauppaan-ko

tiin. Suurimman osan aikaa olen ihan hirveän mukavuudenhaluinen kotikissa, mutta välillä iskee tällainen nuuskamuikkusmainen pakottava tarve pakata teltta reppuun ja lähteä nenän osoittamaan suuntaan.

Ehkä ryhdyn elämäntapa-nuuskamuikkuseksi, myyn kaiken omaisuuteni ja ryhdyn kiertämään maailmaa ekologisesti jalan?

Ihana kamala talvi

Ulkona riehuu hurrrrja lumimyrrrrsky, sisällä sen sijaan on mukavan kodikasta ja hämyisää. Katson vahingoniloisena ulkona pää tanassa taapertavia ihmisiä ja olen oikein tyytyväinen siihen, etten mennyt luennolle kuulemaan keskiaikaisista ruotsinkielisistä lakiteksteistä vaan istun täällä mukavasti lämpimässä tekemässä yhden käännöksen kielentarkistusta. Mukissa höyryää glögiä, jossa kelluu muutama täydellisen pullea rusina, ja fiilistelen varmaan sadatta kertaa tänään joulua. Enää neljä viikkoa!

Käyn noin joka päivä mielessäni joulun traditioita, mietin minkälaista tänä vuonna on ja onnistun kiihdyttämään itseni lähes samalle joulupöpiyden tasolle kuin joskus kolmetoista vuotta sitten. Oon ihan varma, että se johtuu lumisen sään aiheuttamasta psykologisesta taantumasta... Musta on i-i-i-ihanaa, kun on lunta ja kylmä ja saan pukea villakangastakin ja nahkasaapikkaat miettimättä mahtavatko ne kastua päivän aikana piloille vesisateessa. On myös ihanaa haaveilla valkoisesta joulusta, pulkkamäestä joulurauhan julistamisen jälkeen ja tapaninpäivän hevosajelusta lumisessa metsässä! Parasta on, että monsieur on tulossa Suomeen aatonaattoyöllä, joten saan esitellä kaikki suomalaisen joulun erikoisuudet (ja siinä sivussa puoli sukua) sille.

Arktisessa säässä on myös huonot puolensa. Muun muassa se, että mua ei selvästikään ole luotu näille leveysasteille ja kärsin siis fyysisesti kylmän aiheuttamista sivuoireista. Iho hilseilee, kuivuu, rapisee pois raivokkaasta rasvauksesta huolimatta, muuttuu punaiseksi syyhyäväksi ihottumaksi, halkeilee kuivuuttaan kivuliaiksi kraattereiksi... Haluaisin johonkin, missä ilma on lämmin ja kostea, pliis! Haluan tuntea tuulen iholla ja kulkea jälleen kevyen kevyissä puuvillapaidoissa ja hameissa. Yyh. Haluan kauniin, tasaisen päivettyneen ihon enkä tämmöistä kipeää ja puna-valkolaikukasta...

Födelsedag

Olen viettänyt synttäreitä pitkän kaavan mukaan: aloitin perjantaina leipomalla brownieseja ryhmätyötapaamiseen, jatkoin siitä Helsingin junaan ja vietin pääkaupungissa virkistävän viikonlopun ihanien kavereiden sekä enemmän tai vähemmän sivistävän kulttuurin parissa (opin mm. että rommiglögi on paljon parempaa kuin perinteinen punaviinillinen versio!) ja tänään vielä kutsuin valikoidun kaveriporukan kakulle ja (yllättäen) glögille juoruamaan ja kuuntelemaan laatumusiikkia. Mukavaa :) Kaikki suklaakakut tulee kyllä tässä vaiheessa korvista ulos, joten jos jonkun tekee mieli joko sacherkakkua tai brownieseja niin tervetuloa mun luo!

Kaikista parasta on kuitenkin se, että jälleen sain synttärilahjaksi valkean maan ja jouluisen mielen!

Partioitumista

Vietin viikonlopun tällaisissa merkeissä. Olin kaivannut "metsässä rypemistä" eli partioleirejä jo kauan, mutta silti näin jälkikäteen maanantaiaamun koomassa mietin miksi lähden näihin juttuihin mukaan vapaaehtoisesti. Kuka täysjärkinen haluaa uhrata viikonlopun yöunensa, nukkua katkonaista unta huteran teltan alla peläten jatkuvasti, että joko teltta romahtaa niskaan tai että kipinävahdit keskittyvät liikaa kortinpeluuseen, antavat kamiinan sammua ja jäädyttävät meidät kaikki kuoliaaksi, ja herätä puoli kahdeksalta keittämään puuroa vain kuullakseen, että puuro on "tosi ällöä" ja sen syöminen "lastenkidutusta"... Kommentit sinänsä voi sellaisinaan siirtää ihan mihin tahansa viikonlopun aktiviteettiin. Kaikki oli joko "tyhmää", "epäreilua" tai "tylsää".

Muistaakseni vartiolaiseni silloin kahdeksan vuotta sitten olivat ihan samanlaisia, mutta meillä oli ikäeroa sen verran vähemmän että jotenkin jaksoin rankutusta paljon paremmin, ja sain lapset paremmin myös mukaan ihan vain omalla esimerkillä. Nyt alan tuntea itseni liian vanhaksi. Tykkään järjestää ohjelmaa ja retkiä, mutta toivoisin että vastaanotto olisi hiukan innostuneempi. Viime vuonna Ranskassa lapset lähtivät riemusta kiljuen mukaan (yhtä Tapausta lukuun ottamatta) melkein mihin vain - mutta toisaalta sudenpentuikäiset ovat sellaisia täälläkin. Suuremman eron huomaan kuitenkin siinä, miten suoraan ja töykeästi nämä meidän lapsukaisemme uskaltavat väittää vastaan ja uhmata kaikkia käskyjä... En osaa kuvitella ranskalaisia seikkailijaikäisiäkään vastaaviin tilanteisiin.

Toki viikonloppuun mahtui myös kivoja hetkiä. Tytöt tuntuivat tykkäävän illan kädentaitotehtävästä, olin osannut valita oikeita kirjoja iltasaduksi ja kipinävuorolaisten viihdykkeeksi (Heinähattu&Vilttitossu, Muumilaakson marraskuu sekä Karhukirjeitä) ja teltassa nukkuminen oli jännityksestä ja kylmästä huolimatta ihan jännä kokemus. Parasta taisi silti olla sunnuntaina kesken suunnistuksen yllättänyt hurja lumipyry, josta neuvokkaat mutta väsyneet seikkailijat selviytyivät liftaamalla takaisin kämpälle... Tässä kohtaa teki mieli tehdä muutama ristinmerkki (miten selitän vanhemmille että niiden lapset on muuten kidnapattu tämän viikonlopun aikana?), mutta onneksi seikkailu päättyi onnellisesti ja tytöt olivat kovin tohkeissaan englanninkielisestä kuskistaan.

Itsekin sain mukavasti vastapainoa viikon sisällä kököttämiseen kirjojen ja moodlen parissa, ja telttayön jälkeen arvostan taas hiukan enemmän omaa mukavan pehmeää patjaani ja sisävessan ylellisyyttä. Seuraavaksi pitäisi päästä vaeltamaan - mielellään kuitenkin hiukan omemman ikäisessä seurassa!

Päivä elämästä

 Torstai 4.11.2010

Morning, beauty!

 Kello soi 7.50. Noin puoli tuntia myöhemmin onnistun vihdoin vierähtämään patjalta alas ja saan päivän käyntiin. Irrotan paristolaturin pistokkeesta, lataan kameraan uudet paristot ja aloitan projektini. Aamutoimet hoituvat täsmälleen samassa järjestyksessä aina: harjaa hampaat, tuuleta huone, keitä teevettä (ei enää kahvia, nyyh), petaa peti, syö aamiaista.

Klo 8.45 syön aamiaista. Teetä maidolla, kaksi kurkku-muna-juustoleipää, omena sekä äitin vaatima kalkkitabletti. Kultturellina rekvisiittana sunnuntain Le Monde, jonka nappasin maanantaina lentokentältä. Ja jonka ihan luenkin aamiaisen ohella.

Klo 9.55 olen valmis lähtöön! Joka aamu luulen olevani ajoissa, ja joka aamu erehdyn. Erityisesti maanantaisin, kun viittä vaille kymmenen muistan, ettei akateeminen vartti koskekaan ruotsin laitosta...! Nyt kuitenkin ehdin kaikessa rauhassa polkea yliopistolle, ja jopa käydä vessassa siistiytymässä ennen venäjän tuntia.

Pyöräreppana on hiukan kärsinyt ja rämisee mennessään, mutta olen keksinyt jo kaksi hyvää puolta tässä: mun ei tarvitse huolehtia Turun pyörämafiasta, eikä myöskään haittaa, vaikka pyörän kellokin on rikki - mut kuulee jo kaukaa muutenkin!

Klo 10.20 alkaa venäjän tunti. Käsittelemme kellonaikoja ja sukulaisuussanoja sekä kuuntelemme Мумий Тролль -bändin (Muumipeikko) huippuhitin Доброе Утро, Планета.

 

Klo 11.50 odottelen kaveria lounaalle luonnontieteiden talon aulassa (kuvassa tosin päärakennus, koska se on edes vähän kivemman näköinen). Hyödynnän ajan selaillen Svenska Akademiens Språkläraa seuraavan päivän tenttiä varten.

Klo 12.15-14.00 syömme lounasta: kanasalaattia, leipää ja suolapähkinöitä. Sekä vähän lisää teetä. Nälkä yllättää, ja muistan ottaa kuvan vasta jälkikäteen. Eikä kuvan tarjotin ole edes omani, sillä popsin kiltisti lautasen tyhjäksi. Kaverin poikaystävän vatsassa vain on mystinen salaattikiintiö, jota ei voi ylittää... Olen unohtanut opiskelijakortin jumppakassiin ja joudun maksamaan ateriastani 5,30e. Sydäntä raastaa! Onneksi kaverilla on kivoja uutisia tuoreesta sisarentyttärestään <3

 

Klo 14.15 tapaan venäjän tandem-ryhmäni. Liza ja Ulpu syövät lounasta ja minä juon päivän kolmannen teekupin ja syön mokkapalan (sain lomalla Maximelta lempinimen "ventre sur pattes" eli vatsa kahdella jalalla). Keskustelemme venäläisestä ruokakulttuurista, teenjuonnista ja opiskelusta sekä harjoittelemme ääntämistä ja suomen puhekielen ilmaisuja.

Klo 16.00 palaan kotiin. Anna on kotiutunut Helsingin vierailulta ja juoruillaan varmaan puolisen tuntia keittiössä. Puuhaan hiukan kaikkea "tärkeää" - sytytän valosarjani ja kastelen kukat ihanalla sammakkoprinssikannullani. Tämän kuvaan päätyneen kasvin olen tainnut joko kuivattaa tai hukuttaa, tai ehkä se vain talvehtii? Oli miten oli, ainoa elollinen osa siinä tuntuu olevan kaupan päälle tullut hämähäkki, joka levittää ahkerastu verkkojaan hyllyn päälle. Paljon ahkerammin kuin minä ehdin tai jaksan niitä siivoilla...

Klo 16.40 päätän lähteä ulos hapihyppelylle ja kauppaan, kun on vielä "valoisaa". Viivyn kaupassa sisällä hyvän tovin (lähdin ostamaan kaurahiutaleita ja maitoa, mutta muistankin että lähes kaikki perusjutut sokerista lähtien ovat loppu, ja palaan lopulta kassi täpötäynnä), ja ulkona ehtii tulla säkkipimeää ennen kuin pääsen kotiin.

 

Klo 18.00 olen kotona taas. Viritän tunnelmavalaistuksen, avaan tietokoneen ja aloitan toivottoman taistelun Moodlen kanssa. Tunnin päästä luovutan (kun olen ensin onnistunut hävittämään taivaan tuuliin tunnin aikana tekemäni kommentit ja korjausehdotukset toisen ryhmän käännökseen) ja siirryn patjalleni kertaamaan ruotsin analyyttistä kielioppia.

 

Klo 21.00 alan olla nälkäinen ja erittäin kyllästynyt tenttiin lukemiseen. Lämmitän mikrossa leipää ja keitän (yllätys) teevettä - kun sulake päättää paukahtaa. Onneksi Siwa on aina lähellä ja vielä auki kymmeneen asti! Myyjän kanssa pähkäilemme kumpi tarjolla olevista kahdesta sulakemallista voisi sopia mulle ja luojan kiitos päädymme oikeaan vaihtoehtoon. Iltapalan valmistus jatkuu. (ja jostain syystä näistä iltatoilailuista ei ole kuvamateriaalia).

 

Klo 21.40 käännän telkkarista kanavan Teemalle ja hylkään ruotsin lopullisesti. Katson unkarilaisen elokuvan ja innostun joka sanasta, jonka ymmärrän.

 

Klo 00.10 sammutan vihdoin valot ja nukahdan noin samantien. Hyvää yötä!

Marraskuu

Päässä soi Miljoonasateen Marraskuu. "...etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuuuuu..." Ulkona on niin luotaantyöntävän pimeää suurimman osan vuorokautta, hyh. Tahtoisin vaipua talvihorrokseen, pysytellä sisällä ja puuhata pieniä juttuja - kutoa lisää, lukea yöpöydän virkaa tekevällä pahvilaatikolla lojuva romaani- ja aikakauslehtipino läpi, katsoa hyviä sarjoja ja elokuvia, laittaa hyvää ruokaa...

Tämmöisen näpersin kokoon loman aikana. Olen erityisen ylpeä tupsusta. Ja siitä että osasin, vaikken ole kutonut mitään varmaan kymmeneen vuoteen!

Valitettavasti vain loman jälkeen alkaa aina arki. Tiistaina olin aika lähellä itkua illalla seitsemän aikaan kun olin vihdoin kotiutunut yliopistolta ja yritin yhtäaikaa laittaa ruokaa, pelastaa mitä pelastettavissa oli matkalaukkuun vuotaneen kasvovoidepurkin jäljiltä, järjestää kämppää sen verran siistiksi että pystyisin lukemaan tenttiin ja mietin vielä että miksi olen taas järjestänyt itseni tilanteeseen, jossa joudun marraskuun märässä ja pimeässä yöpymään viikonlopun ulkona. Onneksi löysin kuitenkin laukusta Ranskasta ostetun valosarjan (en suostu kutsumaan niitä jouluvaloiksi, koska aion pitää valojani ikkunassa tasan niin kauan kuin tätä pimeää kautta kestää). Tunnelma kohosi huomattavasti.

Jouluun on enää seitsemän viikkoa :)

Chatouillements

Lomalla on aika kivaa olla. Maximea oli ollut jo ihan liian kova ikävä, mutta hämmästyksekseni huomasin, että olin huomaamattani ikävöinyt myös Ranskaa. Tuntuu kivalta kuulla ihmisten puhuvan ranskaa ympärillä, ja nautin ihan suunnattomasti ruokakaupassa käymisestä - syömisestä nyt puhumattakaan (joitain poikkeuksia lukuunottamatta... tämän päivän lounas artisokkineen ja maksamöykkyineen oli aika koettelemus, mutta raahasin sen jälkeen monsieur'n kaupungille teelle ja leivokselle :)). Lakkoilu ei täällä näy hirveästi arjessa, paitsi bensa-asemilla, joille on pitkät jonot, mutta keskustelua se kyllä herättää sitäkin enemmän. Naurattaa vain, näin ulkopuolisena, miten pöhkön itsepäistä kansaa tämä on... Barrikadeille on päästävä vähimmästäkin syystä, vaikkei mitään yleistä yksimielisyyttä olekaan siitä, miksi tätäkin reformia vastustetaan.

Mä annan politiikan olla ja nautin kauniista päivistä, herkuista ja laatuajasta monsieur'n kanssa täysin rinnoin!

Matka Turusta Grenobleen kävi hiukan isompien kylien, kuten Helsingin, Pariisin ja Geneven kautta. Saatte arvata mikä edellä mainituista on kuvassa...

Sain noin tunti sitten yhden pitkään kestäneen käännösprojektin valmiiksi. Se oli vika homma, joka piti hoitaa yliopistoa varten ennen lomaa, JEEEEEEE! Tai no, huomenna pitää muistaa ilmoittautua tenttiin, kun se ei onnistunutkaan netissä, mutta tähän hommaan vaaditaan lähinnä sisäluku- sekä kirjoitustaitoa, joten enköhän selviä siitä rasittamatta itseäni liikaa.

Hassua, että eka periodi on jo ohi. Neljännes tästä vuodesta... Seitsemän viikon päästä on jo joululoma ja Ranskasta palattuani voin jo melkein ruveta kuuntelemaan joulumusiikkia ja suunnittelemaan tämän vuoden piparitaloa! Joulua edeltäviin viikkoihin kuuluu kylläkin myös mm. pari tenttiä, palautettavia ryhmätöitä, esseitä, oppimispäiväkirjoja ja toivottavasti myös ihan palkkatöitä, joten taidanpa nyt vielä keskittyä intoilemaan ensi viikon lomasta. Tykkään toki opinnoistani, ja eka periodi sujui yllättävän kivuttomasti, mutta tykkään myös kovasti lomista!

Jos Ranskassa lakkoilevat bensiininjalostamot eivät estä mun lentosuunnitelmia, jo kahden päivän päästä olen monsieur'n luona nauttimassa sivistyneistä keski-eurooppalaisista lämpötiloista (tänään iltapäivällä Turussa mitattiin päätä huimaavat +2,8 astetta!), leipomoiden tuoreista tuotteista ja monien kivojen ihmisten seurasta. Tapaan yhden parhaista vaihtokavereistanikin, koska osutaan Grenobleen yhtä aikaa! Onnellista.

Dolce far niente

Kämppis lähti Tallinnaan viikonlopuksi ja jätti mut tänne ihan yksin. Olen saanut yli kaksi vuorokautta kaikessa rauhassa noudattaa neuroottista järjestelmällisyyttä kaikissa asioissa, joissa se musta tuntuu sopivalta, soittaa huonoa musiikkia, aloittaa keittiökolistelun heti herättyäni ja kulkea säädyttömästi pukeutuneena ympäri kämppää. Mutta pieni seinähulluus tässä uhkaisi, ellen pian taas saisi seuraa ja huomenna palaisi ruotuun ja yliopistolle. Viihdyn kyllä yksin, mutta mielellään vain rajattuja aikoja. On silti ihan kiva huomata, etten kokonaan ole menettänyt taitoa, koska saan näistä hetkistä niin paljon irti.

Aavistin jo joskus kaksi viikkoa sitten että tulen tarvitsemaan tällaisen viikonlopun kaiken hulinan keskellä, enkä lähtenytkään Tampereelle niin kuin tavallisesti, jos sattumalta jonain viikonloppuna ei ole mitään, mikä erityisesti pakottaa mut jäämään tänne (eli yleensä korkeintaan kerran kuukaudessa). Olen katsonut hyviä elokuvia ja Gilmoren tyttöjä dvd:ltä, laittanut ruokaa, juonut viiniä lounaalla, ostanut japanilaisia kahvikuppeja kirpputorilta ja opiskellut unkaria niin että se on tullut uniinkin. Olo on fyysisesti rennompi kuin aikoihin, ja mielikin tuntuu levollisemmalta, kun se on saanut hetken lähennellä koomanomaista tilaa ja järjestäytyä.

Tämmöistä pitäisi olla useamminkin, ilman erillistä järjestelyä. Tämmöistä ihan tavallista, että on vaan ja juo kahvia tosi sievästä ruusukupista ja laittaa dvd:n pauselle siksi aikaa että hakee lisää omenapiirakkaa. Kodin tunnusta puuttuu vain koira kuorsaamasta sängyltä... Kai tämä on vain taas mun strömsö-elämän kaipuutani, vaikka tiedän nauttivani vähintään yhtä paljon kaoottisesta arjestani.

Aurinkoa ikävä

Bileet on vasta tulossa, ja mua väsyttää jo nyt. Alanko tulla vanhaksi? Sinänsä myös pimeys jaksaa yllättää mut joka ilta - että jo seitsemältä on kuin keskiyöllä! Tosi ahdistavaa. Miten olin muka voinut unohtaa, enhän mä ollut kuin vuoden pois, ja sen vuoden nimenomaan taivastelin sitä, miten Ranskassa ei missään vaiheessa tullut kauhean masentavan epätoivoisen pimeää. Ehdin kai kuitenkin romantisoida pimeydenkin semmoiseksi mukavaksi kodikkaaksi kynttilöiden poltteluksi ja suklaan syömiseksi. Mitäs sitten kun illalla pitääkin vielä jaksaa lähteä ulos, käydä jumpassa, kaupassa, bileissä, tai edes kirjoittaa vaikka koulutöitä seiskan jälkeen illalla? Itselläni unihormonin eritys on niin tehokasta, että heti pimeän laskettua alkaa ramaista...

Kävin katsomassa siskon kanssa Eat Pray Loven elokuvissa, ja tuli juuri sellainen olo, että miksen tee noin. Miksen vaan valitse paikkaa, jonne lähtisin, missä viihtyisin niin hyvin että vihdoin voisi olla sellainen olo että on siellä missä pitää, eikä vain jossain vähän väliaikaisesti... (sinänsä en koe olevani vielä niin vanha että olisi pakko löytää, mutta aina silti vähän kyttään matkoilla fiilistä paikasta. että olisiko juuri siellä niin paljon viehätysvoimaa, että voisin jäädä ja olla. vielä ei ole löytynyt.) Kaikkialla on tietty sekä hyviä että huonoja puolia, ja varmaan aina jossain vaiheessa miettisin että mitä hittoa oikein luuhaan täällä toisella puolen maailmaa, kun yhtä hyvin voisin olla kotonakin. Ongelma on vain se, etten tunne ihan täysin olevani kotonani missään... Olen liian levoton. Ja utelias.

Syksy

Kävinpä taas toteamassa, etten ole luotu aerobikkaamaan. Ei sen pitäisi enää olla mikään yllätys, mutta joka kerta masennun yhtä kovasti, kun tunnen olevani niin huono. Ehkä pudotus maan pinnalle oli ihan odotettavissa, kun viime päivinä kaikki on sujunut niin sairaan helposti ja miellyttävästi - tai ainakin olo on ollut hirveän reipas, lähes maaninen. Onneksi en ole äitini tapainen pessimisti, joka hyvinäkin hetkinä lähinnä kyttää että mistä se alamäki alkaa (eihän näin kivaa voi ja saa kellään olla kauhean kauaa!), vaan osaan ihan nauttia kun menee hyvin. Joskus sitten vaan täytyy jaksaa sitä, että ei osaa jumpata (voi kyynel) eikä sämpylätaikinakaan nouse... Oon ihan varma että syy on kuivahiivassa, koska se ei nostata myöskään limpputaikinaa, ainakaan mun leipomana. Höh.

 

 

 

Sain kuitenkin vihdoin kuvia ladattua blogiin, jes! Kuljin viime viikolla ahkerasti kamera kädessä ikuistamassa ihanan kaunista syksyä väreineen. Rrrrrakastan auringonpaistetta, ja yritin nyt imeä sitä itseeni mahdollisimman paljon, varastoon talven varalle nääs. Luotettavan lähteen (äitin, joka oli kuullut tämän vielä luotettavammasta lähteestä eli martoilta) mukaan lehdet putoaa tämän viikon jälkeen, joten nyt on todellakin viimeiset hetket ihastella kivan värisiä lehtiä.

 

 

 

Elämässä on sentään nimpalkauhiast kaikkea kivaa just nyt! Perhejuhlia (viikonloppuna oli koossa 80-vee mummua juhlimassa kaikki viisi lasta puolisoineen, 11 lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta ja karjalaiseen tapaan tunnelma korkealla jo lounasaikaan), innostavia projekteja (vaikka juuri jostain luinkin että sana projekti tappaa innostuksen ja luovuudeen ajaa ihmisen loppuunpalamisen partaalle.. itsessäni ei vielä ole kyseisiä oireita havaittavissa joten menköön), partiota, kavereita, kämppis... Ja juuri tällä hetkellä punaviiniä vauhdittamaan illan käännösurakkaa!

Tulen kanssasi kylpyyn

Kävin eilen konsertissa. Pitäisi selkeästi käydä useammin, niin mainio kokemus oli. Tutut esiintyjät, ontuvat spiikit, esiintyjä joka unohti tulla lavalle, tai saapui sinne (lähes) alasti kylpyammeessa... Tunnelma oli vähän eri kuin useimmissa konserteissa joissa olen käynyt, mutta varsinaiset musiikkiesitykset saivat kyllä kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä. Vielä vaan jaksaa tulla haikea olo, kun tajuaa etten itse vaan osaa, lähellekään niin hyvin. Laulan kyllä, mutten ehdottomasti yksin (tai edes kvartetissa, joita eilen lavalla siis nähtiin). Mutta aina voi silti mennä katsomaan ja kuulemaan kun toiset osaa, ja nauttia siitä!

 

Jatkoille piti mennä vain hetkeksi (olo oli parin melko syömättömän päivän jälkeen heikko), mutta kotiuduin vasta kahdelta. Kaikki huonot olot sun muut unohtui siellä laulun raikaessa, tanssin pyörteissä (sain melko rivakkaotteisen valssikavaljeerin) ja viiniä siemaillessa hyvässä seurassa. Tätä lisää!

Tylsyyksien tylsyys

Eilistä lukuunottamatta olen viettänyt melko tylsän mälsän ankean viikon. Maanantain kulutin luentojen lisäksi niska vinossa kenottaen koneen ääressä kymmeneen asti illalla (kenottamisen syynä oli luettava artikkeli jonka opettaja oli ystävällisesti skannannut pystysuunnassa). Siinä vaiheessa, kun silmiä ja niskaa särki, enkä enää tuntenut itseäni kykeneväksi muodostamaan järjellistä lausetta, totesin että on kai aika mennä nukkumaan... Tiistai-aamu koitti silti aivan liian aikaisin, enkä oikein kunnolla ehtinyt herätä niiden kahdeksan tunnin aikana, jotka vietin yliopistolla. Kotona kaaduin siis sängylle ja nukahdin saman tien uudestaan.

Ehdin jo harmitella herätessäni kaikkia niitä koulutöitä jotka olin suunnitellut tässä välissä tekeväni, mutta onneksi Anna oli paistanut hyvää kasvispiirakkaa. Sain vatsan täyteen ja mieliala kohosi monta astetta. Lähdin intoa puhkuen ulos sateeseen suuntana partiokokous ja illanvietto opiskelulavereiden kanssa. Olin jo pahasti myöhässä, joten lähdin pihasta aika vauhdilla liikenteeseen. Vauhti tyssäsi heti ekaan ylämäkeen, jossa osuin sataa ja tuhatta alas mäkeä kaahavan pojan pyörän kulkureitille ja lennettiin kumpikin kaaressa katuun. Tai no kaaressa ja kaaressa, itse taisin lähinnä kopsahtaa suorilta kyljelle ja sain siinä rytäkässä mojovan iskun pyörän ohjaustangosta leukaluuhun. Pojan vammoista en osaa sanoa, se kun oli jo pystyssä kun mä vasta taivastelin katutasolla asiain tilaa. Pomppasin itsekin sitten reippaasti ylös, ilmoitin tyypille että kaikki ok, hampaat tukevasti kiinni paikoillaan ja muutenkin ihan ehjä olo. Se paikkaili vähän mun pyörää, joka olikin kärsinyt pahempia fyysisiä vammoja kuin minä itse, ja jatkettiin sitten kumpikin omaan suuntaamme.

Pääsin parisenkymmentä metriä eteenpäin kovasti kolisevalla ja helisevällä menopelilläni, jonka ohjaustanko oli vasemmalta puolelta vääntynyt täysin käyttökelvottomaksi, ennen kuin jouduin pysähtymään. Tärisin niin ettei ajosta tullut mitään ja paniikissa kävin päässäni läpi kaikki skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Miksen mä ole vieläkään hankkinut kypärää? Onkohan mulla aivotärähdys? Onneksi leukaluu on ihmisen vahvin luu, kai. Kaikkea tällaista sekavassa mielessäni risteili. Päässä jomotti ikävästi, itkin aivan hillitsemättömästi voimatta edes kunnolla hengittää. Sain sentään soitettua kaverille etten pääsekään tulemaan, ja talutin sitten pyörän kotiin (onneksi en ollut kaukana).

Kotiin päästyäni soitin itkuisen paniikkipuhelun äitille, joka tyynen rauhallisesti ohjeisti mut rauhoittumaan, ottamaan särkylääkkeen ja käymään kuumassa suihkussa. Tein työtä käskettyä, ja keitin vielä teetä itselleni vaikka olo olikin sellainen, etten voi mitään niellä oksentamatta sitä samantien ulos... Katsoin Annan kanssa telkkaria ja höpötin varmaan paljon sekavia niin kuin aina teen mieleni järkkyessä. Tunnin lämmittelyn ja rauhoittumisen jälkeen oli kuitenkin parempi olo. Harkitsin hetken yrittäväni kuroa kiinni tekemättömiä koulutöitä, mutta päätin kuitenkin mieluummin nukkua kunnon yöunet.

Keskiviikko kului siis jännittäessä lähteekö oksennus lentämään (luin tässä hiljattain että niin voi käydä vielä seuraavanakin päivänä tällin saamisesta jos kyseessä on aivotärähdys), mutta onneksi olo alkoi iltaa kohti normalisoitua. En kuitenkaan uskaltanut lähteä jumppaan pomppimaan kipeällä päällä ja samantien tuumin sitten ettei unkarin kieli-iltakaan oikein innosta. Jäin siis kolmatta iltaa peräkkäin kotiin, vaikka mun alkuviikko onkin yleensä aika hektinen. Tuli jotenkin tyhmä olo, kun minä vaan täällä kotona istua möllötän enkä edes tee mitään rakentavaa (ei kai tarvitse edes mainita ettei norjan oppimispäiväkirja tai käännöskurssin projekti edenneet nimeksikään). Mutta saa kai välillä ollakin vaan, kaksi ekaa viikkoa olen painanut eteenpäin pysähtymättä ja ilmeisesti pientä päätä on alkanut väsyttää...

Kuten sanottu, eilinen muodostaa poikkeuksen tämän viikon vastoinkäymisiin ja yleisen saamattomuuden tilaan. Kotiuduin puolen päivän aikaan aamun ainoalta luennolta ja sain iltapäivän tuotteliaina tunteina vihdoin päkistettyä pari merkintää oppimispäiväkirjaan valmiiksi. Neljältä lähdin Annan kanssa pallojumppaan, missä taivasteltiin ohjaajan härskejä juttuja ja (ainakin omalla kohdallani) olemattomia sisäreiden lihaksia... Kotona keskustelin varmaan vartin isin kanssa puhelimessa kun se varasi mun syntymäpäivälahjaa netistä. Viiden viikon päästä on suuntana jälleen Ranskanmaa, jihuu!

Seitsemän aikaan jätin Anna tuskastelemaan illan asuvalintansa kanssa ja lähdin Åbo Akademilla järjestettyyn ilmaiseen ranskalaisen elokuvan näytökseen. Sieltä jatkoin matkaa Annan ja sen opiskelukavereiden (tai no tyhmää sanoa noin kun kaikki luetaan samaa ainetta... vuosikurssilaisten?)  kanssa etkoilemaan, missä sitten viinin virratessa innostuttiin tanssahtelemaan zorbasta, varmasti alakerran naapurien suureksi iloksi... Matka jatkui Klubille Fiesta Latinaan, jonka olin mielessäni nostalgisoinut Turun Parhaiksi Bileiksi ikinä. Silloin, ööh, neljä (?) vuotta sitten siellä olikin aika mahtavaa, mutta tällä kertaa, vaikka tanssinkin itseni läkähdyksiin, syy hikiseen oloon oli pikemminkin väentungos kuin hyvä musiikki.

Neljän maissa painoin pääni tyynyyn, ja taisin herätä ihan täsmälleen samasta asennosta kuusi tuntia myöhemmin. Eipä ihmekään, ettei olo ollut ihan maailman virkein... Tämän lisäksi en ole koko päivänä pystynyt pitämään sisälläni yhtään ateriaa (laitan tämän ihan jonkin muun kuin eilen HYVIN niukasti nauttimani alkoholin piikkiin), ja nyt vietän ensimmäistä yksinäistä iltaani sitten...Frankfurtin. Voihan mälsä.

Selvisin hengissä sukulaisista

Kuulin viime yönä murhamiesten askeleita pihalta. Olin sukulaisvierailulla Pohjois-Savossa, eikä illalla uni tahtonut tulla silmään. Ulkona oli nääs liian pimeää! Ei katulamppujen kajoa, joka luo sälekaihtimen raidallisen kuvion seinälle. Eikä kuulunut mitään tavanomaisista yöäänistä, kuten viereisen Siwan maitorekkojen hurruutusta, naapurien öisiä askelia tai ohiajavien autojen pörinää. Ensin nautin olotilasta, oli mukavan rauhoittavaa maata pimeässä voimatta tehdä mitään - normitilanteessa olisin "hyödyntänyt" unettomuuden lukemalla tai kirjoittamalla päiväkirjaa, mutta nyt vieressäni kuorsasi pikkusisko jota tunnetusti ei parane herättää kesken unien... Mietin siis syntyjä syviä, pohdin tulevaisuuttani ja opintojeni mielekkyyttä ja kaipasin vähän monsieur'ta. Tällaiset hetket olemme havainneet parhaiksi loputtoman pitkiin keskusteluihin.

Ulkona alkoi sataa ja tuulla, ja huvimajan tuulikello helisi. Tässä kohtaa tunsin lähinnä miellyttäviä kauhuväristyksiä, sellaisia "hehheh, tämähän on kuin kauhuelokuvasta, luodaan pelottavaa tunnelmaa näennäisen viattomalla äänitehosteella". Sitten melkein heti perään joku kirkaisi, ihan lyhyesti mutta sitäkin vertahyytävämmin, ja mä jähmetyin petiini. Hyvä kun uskalsin hengittää, niin paljon säikähdin. Mielikuvitus alkoi laukata ja totta kai ensin mieleen tulivat ne kaikkein epätodennäköisimmat vaihtoehdot, kuten vaikka kaupungilla riehuva kirvesmurhaaja. (Näin päivänvalossa ajateltuna ymmärrän kyllä teoriani eräät aukot, niin kuin vaikka sen että kirveellä täytyy lyödä tosi kovaa ja tarkasti jos haluaa hiljentää uhrinsa niinkin nopeasti, mutta kylmä kauhu jotenkin jähmetti aivoni yöllä...) Aloin kuulla talon ympäriltä epämääräistä rapinaa, joka ihan varmasti johtui siitä että kyseinen konna etsi jo uutta uhria suojattomasta omakotitalosta (täysin holtittomia nämä maalaiset, jättävät ovet yöksi auki!), ja naputusta ikkunasta, vaikka sen kyllä huomasinkin lopulta kuuluvan meidän huterahkosta vuodesohvasta. En uskaltanut hievahtaakaan varmaan varttiin, koska pelkäsin tyypin näkevän mut ikkunasta ja hyökkäävän kimppuun. Muuten olisin varmasti kipittänyt nolosti herättämään äitin ja isin ja erityisesti koiran, joka on tosin ystävällinen hölmö mutta sentään kokonsa puolesta melko kunnioitustaherättävä...

Jossain vaiheessa olin kai kuitenkin nukahtanut, sillä seitsemän aikaan heräsin erittäin erittäin huonosti levänneenä toisen serkkuni nälkäisiin karjahduksiin. Sain hyppyleipä-aamiaisen äärellä sitten kuulla että naapurustossa oli joku viettänyt kotibileitä yömyöhään...

Au revoir

Monsieur pakkaa. Minä paistan leipää ja itkeskelen. Nyt se jo lähtee... Huoneessa on huomenna tyhjää, kun joudunkin yksin tuijottelemaan seiniä. Ehkä avaan ihan telkkarin tai ryhdyn hurjaksi ja teen parit koulujutut valmiiksi, etuajassa. Jouluun tuntuu olevan ikuisuus.

Yliopisto-opinnotkaan eivät toistaiseksi tarjoa suuria haasteita, että saisin päivät kulumaan. Luentopäiväkirjat hoituvat rutiinilla, tentittäviä kursseja välttelen, koska tiedä projektiluonteisten kurssien sopivan mulle paremmin ja olevan myös antoisampia. Haalin itselleni ohjelmaa, ylimääräisiä kursseja, yliopistoliikuntaa, kieli-iltoja... Yksinäiset mähötysillat pelottavat.

Kai jutut selkeytyvät tulevina viikkoina, mitä jaksaa ja mitä ei. Mikä on oikeasti kiinnostavaa. Muistan että mulla on myös kivoja kavereita, ja perhe jonka luokse hurauttaa kahdessa tunnissa junalla jos rupeaa paljon ahdistamaan. Mutta sitä ennen on saatava vähän itkeä ja syödä suklaasuukkoja...

Sunnuntai

Aika mainio päivä. Eilinen meni munien pitelemiseksi, niin kuin eräs entinen työkaveri varmaan kuvailisi. Pääsin ulos asunnosta ensimmäisen kerran seitsemältä illalla, kun huomattiin että aamulla varattu saunavuoro olikin perjantaille ja samalle illalle oli enää yhdeksän vuoro. Sattuuhan sitä... Raitis tuuli tuntuikin yllättävän hyvältä eikä aurinkokaan (ai mikä se on?) niin kauheasti sattunut silmiin!

Mutta takaisin siis tähän mainoon sunnuntaihin. Aamusta heti päätettiin lähteä ulos, olihan se eilen niin virkistävä kokemus. Suunnattiin kirjastoon lukemaan päivän lehdet, olo oli heti huomattavan kulturelli ja sivistynyt. Seuraava etappi, kahvila, ei enää ollutkaan niin sivistynyt. Tai siis kahvila itsessään varmaan oli, muttei meidän kahden toiminta... Viereiseen pöytään jääneet herkullisen näköiset (ja herrrrrkullisiksi todistetut!) kakunpalat katosivat nopeasti kahteen herkunnälkäiseen suuhun heti kun muiden kahvittelijoiden katseet välttivät. Päivän hyvä työ tehty, pelastettiin paljon hyviä raaka-aineita ja vaivannäköä päätymästä roskiin!

Parin tunnin tuulisessa ja kosteahkonharmaassa Turussa kävellen ja pyöräillen palloilu sai vatsat kurnimaan kakkutankkauksesta huolimatta, ja päädyttiin maistelemaan tapaksia espanjalaisravintolaan. Vatsat pullollaan ilmakuivattua kinkkua, oliiveja, chorizoa, katkarapuja ja muita namipaloja kömmittiin vihdoin iltapäiväunille kotona. Kämppis oli jo ehtinyt hätääntyä, kun me kaksi vakiohuonekalua olimme kadonneet (siis hei, kyl mekin sentään joskus poistutaan kämpästä!). Hätäännyksen aihe taisi kuitenkin olla se, että meidän kengät olivat nököttäneet kiltisti koko päivän eteisessä omistajieen seikkailuista tietämättöminä. Me kun oltiin kaivettu ihan pyhäkengät jalkaan kaapin perältä! Kun kerran viikossa ulos lähdetään ni se tehdään sitten tyylillä...

Illalla jysäyttelin vielä yliopiston liikuntasalin lattiaa capoeira-kärrynpyörien merkeissä, ja hyvä fiilis huipentui kahteen perättäiseen Maximen rökittämiseen junapelissä!

Pyörällä päästä

Muutto takana. Olo on krapulainen, täysin riippumatta nautitun (tai nauttimattoman) alkoholin määrästä. Luulen että se johtuu liian pehmeästä, joka liikkeestä vellovasta patjasta. Tai ehkä jääkaapin äänistä, tai ihan tutusta herätyskellon raksutuksesta, joka kuitenkin ensimmäisenä yönä kuului korviini tip-tip-tippuvana hanana.

Asunto tuntuu kuitenkin kodikkaalta, heti alusta asti. Viis siitä, että jouduin vetämään kymmenen metriä antennijohtoa voidakseni katsoa telkkaria. Tai käärimään pesukoneen pakkausmuoviin vesivahinkojen välttämiseksi. Tai teippaamaan jääkaapin oven kiinni tai keittämään kahvit oman huoneen lattialla kun keittiön ainoa pistoke on sökönä. Ei se haittaa, kun hyllyissä on iloiset oranssit hyllypaperit ja keittiössä oikea pöytä, huoneissa turvallinen vanhan kerrostalon tuoksu!

Paljon vaikeampaa on puolestaan orientoituminen paikanvaihdokseen. Toistelen itselleni päivittäin faktoja. Olen nyt täällä. Ainakin seuraavat kaksi vuotta. Opinnot pitää hoitaa loppuun... Pää on kuitenkin jo siirtynyt opintojen suunnittelusta niiden jälkeiseen aikaan, mihin sitten, mitä kaikkia mahdollisuuksia... Lukujärjestys muodostuu täysin hasardilla, vaikka juuri nyt pitäisi jaksaa pohtia mitkä kurssit täytyy suorittaa että valmistuminen ja gradu olisivat seuraavana vuonna mahdollisia. Yhtä aikaa intoilen uusien jännien kurssien, kuten vaikka venäjän alkeiden kanssa, toisaalta taas haluaisin vain saada opintokokonaisuudet kasaan ja paperit käteen. Pääsisi pois...

Yritän keskittyä tähän hetkeen. Siihen että ulkona paistaa aurinko vaikka juuri äsken satoi kaatamalla, ja siihen että vielä ainakin pari viikkoa monsieur on laittamassa mulle iltaruokaa ja pelaamassa yömyöhällä junapeliä.

Sillä välin

Ihmeen sumea olo. Ihan kuin ulkona vallitseva kylmä, harmaa sadesää olisi asettunut asumaan pääni sisälle. Suomi on yhtä aikaa tuttu ja aivan vieras, ihmisten tavat outoja ja silti tunnistan: noinhan itsekin teen. Kaupunki tuntuu liian avaralta ja matalalta. Löysin joitain vanhoja ja uusia paikkoja, kävin Amurin Helmessä ekaa kertaa elämässäni (ja luulen että monsieur sai aivan väärän kuvan suomalaisista kun puhelias karjalaisrouva innostui "keskustelemaan" hänen kanssaan. ai puhutaanko täällä ihan tuntemattomille noin vain? vaikka mikäs minä olen sanomaan mikä on tyypillistä ja mikä ei, ärsyttää paljon itseäkin kun joku ihmettelee miten voin puhua ja nauraa niin paljon vaikka olen suomalainen!). Kahvilassa oli kotoisa olo, kuin sukujuhlissa kun kovaäänisesti nauravat ja höpöttävät tädit valtasivat viereiset pöydät ja istuttiin siinä juomassa Laitilan limonaadia ja syömässä karjalanpiirakkaa.

 

Olen olotilojen välissä enkä oikein osaa olla. En saa kiinni arjen rytmistä, en tiedä  missä pitäisi olla ja mihin aikaan. Aterioiden välillä on koko ajan nälkä, mutta sinnittelen että oppisin taas syömään "suomeksi". Huone näyttää kaatopaikalta, mutta pakkaamisen ja muuton edistämisen sijaan tongin laatikoista kaikkea jännää roinaa. Joka pitäisi oikeastaan laittaa roskiin tai äitin kirpparikeräykseen. Mutta mähän vain vähän katson... Ja herra isä sentään mulla on paljon tavaraa! Kun on vuoden pärjännyt vain murto-osalla kaikesta tästä, luulisi luopumisen olevan helppoakin, mutta kun oikeastaan kaikki mun tavara on kuitenkin kauhean tarpeellista! Vai mitä sanotte siitä että mulla on (isohko) laatikollinen täynnä keskeneräisiä kosmetiikkapurkkeja. Kyl mä niitä kaikkia käytän, vähän vaihtelevasti vaan...

Päässä pyörii taas paljon sitku-ajatuksia, lähinnä liittyen tähän muuton keskeneräisyyteen. Mutta jos vain päättäisin että juuri nyt voi olla ihan yhtä kivaa, ellei kivempaakin? Vielä ei oo pakko mitään, ja tämä olotila on lähes aina tavoitteenani tavallisen arjen pyörteissä.

Loma

Jo lentokoneen laskeutuessa Montpellierin lentokentälle olo helpottui fyysisesti. Solmu vatsanpohjasta suli ja suu kääntyi melkein väkisin hymyyn. Ihan kuin olisi kotiin saapunut, pystyin taas ymmärtämään, maisemat ympärillä ihan rotvallin reunan muodosta lähtien olivat tuttuja.

Viisi päivää keskellä ei mitään oli parasta mitä tähän kesään mahtui. Eikä mulla sinänsä ole valittamista muutenkaan. Tuolla vain tuntui siltä, että tällaista elämän pitäisi aina olla! Ulkoilmassa aamusta iltaan, iltaisin nukahtaminen kaskaiden siritykseen telttakankaan toisella puolen, hampaiden pesu viiniköynnöksen vierellä, polkupyörällä rantaan, shakkipelejä ajankuluksi, simpukoita vatsan täytteeksi... Teki mieli huutaa monta kertaa päivässä kovaan ääneen DE HÄR E LIVET!

Kotiin

Kahdentoista tunnin päästä olen jo lentokentällä, ihanaa!!! Olen aivan häpeilemättömän iloinen siitä, että pääsen vihdoin lähtemään. Kesä Saksassa oli kokemuksena jännittävä, ehkä jollain tavalla kasvattavakin, mutta en missään vaiheessa ihastunut paikkaan sen kummemmin saatika kotiutunut.

 

Frankfurtista löytyy sekä vanhaa että uutta, sulassa sovussa (tosin suurin osa edellämainitusta on todellisuudessa viime vuosina sotaa edeltävään oloasuunsa restauroitua uus-vanhaa, mutta tunnelmallista yhtäkaikki). Kaupunki on omalla tavallaan sympaattinen, kun vain tietää minne mennä ja mitä tehdä. Kaikki toimii, joskaan ei ihan kliseisellä saksalaisella täsmällisyydellä, mutta Ranskan junalakkojen, ratikkalakkojen ja yleisen välinpitämättömyyden jälkeen pienet junien myöhästelyt ei tunnu missään. Kaikkialla on silmiinpistävän siistiä, ja metroasemallakin roskat voi lajitella paperiin, muoviin ja sekajätteisiin. Kaupasta saa oikeaa leipää, ja ruoka on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Joka puolella on metsää, puistoa, viheraluetta...

 

Kaiken tämän ja monen muun jutun puuttuminen Ranskasta pänni siellä ollessani aika ajoin. Silti on usein ikävä takaisin sinne, kaaoksen keskelle. Onhan tämä täkäläinen aivan järjettömän tylsää!

 

Jos haluan skandinaavista siistiyttä, selkeyttä, toimivuutta, menen Suomeen. Ulkomailla on paljon jännempää, kun asiat ovat toisin, arki ja elämä pientä taistelua. Sitä paitsi kaipaan sitä yhteneväisyyden tunnetta, kun juna-asemalla saattoi sulassa sovussa vaihtaa epäuskoisia tai/ja -toivoisia katseita kanssamatkustajien kanssa siinä kohtaa kun juna oli 10 minuuttia/puoli tuntia/tunnin myöhässä - tai peruttu. Saksalaiset ovat kyllä ulkoisesti kovin ystävällisiä ja kohteliaita, mutta loppujen lopuksi aika vaikeastilähestyttäviä. Juuri päinvastoin kuin ranskalaiset, oman kokemukseni mukaan.

 

Tietysti kielitaito ja oma ennakkoasenteeni ovat varmasti vaikuttaneet kokemuksiini, mutta silti... Täältä puuttuu se jokin. Täällä en ole kotonani.

Alle 36 tuntia lähtöön

Loma alkoi tänään, enkä oikein tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Olen siis ihan niin kuin en oliskaan... Vuokraemäntä sai ihan kyynelet silmiin sen jälkeen kun ilmoitin että olen lähdössä - ei tosin mitenkään haikealla tavalla. Tekisi mieli sanoa oikein rumasti, ja juoda itse läksiäislahjaksi varattu lakkalikööri ja syödä suklaat. Voisi ehkä kuitenkin tulla aika urakka tälle ja huomiselle illalle, sitä paitsi miksi rupeaisin haastamaan riitaa, kun pian kuitenkin pääsen pois täältä. Tulisi vain itselle entistä kurjempi mieli.

Huomenna minä...
...siivoan ja pakkaan.
...tyhjennän jääkaapin.
...kuivaan vaatteet tarvittaessa hiustenkuivaajalla.
...käyn kaupungissa sanomassa hyvästi Frankfurtille sekä yhdelle kaverille joka on luvannut antaa hyvän ja rakastavan kodin parille kirjalleni.
...juon iltakaakaot lempikahvilassani kotikadun päässä.


Sanonpahan vaan että alkaa olla aika lähteä!

Vuosikatsaus

Olen yrittänyt jotenkin prosessoida päässäni sitä seikkaa, että vaihtovuosi on takana. Tähän asti en ole oikein onnistunut sitä sisäistämään, mutta näitä kuvia katsoessa haikeus iskee. Ei sillä, että haluaisin juuri nyt takaisin (juuri nyt haluan vain kotiin!), mutta tuntuu kurjalta niin kuin aina kun tajuaa että jokin juttu on lopullisesti takana. Kaikistä ylläolevista paikoista tulee ihania muistoja mieleen... Isèren varren kauniit maisemat, sen kun katsoi ylös ja joka kerta melkein yllättyi kauniista vuoristomaisemasta. Vuoristomaja, jonka pimeässä puutarhassa Se Kaikki alkoi eräänä lokakuisena kuutamoyönä. Oma piha auringonlaskun aikaan, mielessä on vieläkin ne kaikki raukean lämpimät iltapäivät jotka vietin parvekkeellani teekattilan ja kirjan kanssa. Maximen Grayn asunnon ikkunasta aukeava maisema, oikealla patisserie ja bio-kauppa, vasemmalla edessäpäin boulangerie. Kerran ohi ajoi hääseurue hevoskyydissä ja tuntui kuin olisi siirtynyt jonkun sata vuotta ajassa taaksepäin.

 Miten paljon voikaan vuoteen mahtua... Lähtö, jännitys, alkuhuuma, rakastuminen, koti-ikävä, tuskastuminen, turhautuminen, tottuminen, itsensä voittaminen. Ihan tavallinen arki muuttuu ihmeelliseksi ja jännittäväksi toisella kielellä, toisilla säännöillä. Kesäkuussa olin jo valmis lähtemään, mutta nyt, kun katson kuvia, tulee ikävä. Ikävä vuoria, päivisin turkoosia ja auringon laskiessa ruusunpunaista Isère-jokea, boulangereita, sunnuntaitoria, asunnon parveketta...

Parasta mitä vaihtovuodesta on jäänyt "käteen" on kaverit. Kaikki uudet ihmiset joihin tutustuin ja ne hyvät hetket joita yhdessä vietettiin... Alkusyksystä uuden huumassa, "kuherteluvaiheessa", jaksettiin vielä juhlia enemmänkin, käydä ulkona , etsiä (turhaan) Grenobleen hurjaa yöelämää. Jossain vaiheessa arki alkoi asettua uomiinsa. Tunsi jo paikat, tiesi miten toimia. Tunsi ihmiset, oli opiskelut ja harrastukset, sunnuntain perhelounaat, tietyssä rytmissä kuluvat viikot, tv-ohjelmat joita seurasi... Ja juuri kun tähän oli tottunut, pitikin ruveta pakkaamaan ja tekemään lähtöä! Mihin se vuosi oikein katosi? Miksen ehtinyt mitään niistä asioista mitä piti? En tahdo vielä...

 Vaikka reissasinhan mä, näin maailmaa ihan niin kuin suunnittelinkin! Kävin Torinossa, Milanossa, Lyonissa, Dijonissa, Barcelonassa, Pariisissa, Mont Blancilla...

Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvä vuosi, ihan erilainen kuin alun perin kuvittelin, mutta hauska ja opettavainen joka tapauksessa! Juuri nyt on sellainen olo, että Ranska-kiintiöni on hetkellisesti täynnä (ensi viikon Montpellierin lomaa ei lasketa!), ja että haluan hetkeksi kotiin. Palaan kuitenkin ihan varmasti, ainakin käymään.

***

Mulle uusi vuosi alkaa uuden lukuvuoden myötä, elo-syyskuussa. Tämä on se ajankohta kun käyn läpi menneen vuoden tapahtumia ja teen hyviä ja erityisesti pitäviä lupauksia tulevalle vuodelle. Tänä vuonna opin elämään varojeni rajoissa. Käyn yliopistoliikunnassa - useammin kuin kerran viikossa/kuukaudessa. Laitan ruokaa. En välitä vertaispaineesta, ja teen baariin menemisen sijaan jotain oikeasti hauskaa (joka on luultavasti boonuksena vielä paljon halvempaakin). Jne jne jne.

Kiersin keskiviikkona muutaman kirjakaupan uuden, yliopiston ilmaisallakkaa hauskemman kalenterin toivossa. Turhassa sellaisessa. Kaikki kivat ja fiksut kalenterit alkoivat vuoden 2011 tammikuusta, ja ainoastaan lapsille suunnatut sarjis-, vampyyri- tai teinifanikalenterit oli tehty elokuulta elokuulle. Oon kai henkisesti ikäistäni nuorempi (tai no, ihan kuin tämä olis joku uutinenkin, monsieur valittaa aina välillä kun oon kuin viisvuotias. itepähän on valinnut!). Täytyy siis kai pärjätä Suomeen asti epämääräisillä vihkojen kansiin liimatuilla post it-lappusilla!

Metsäretkellä

Ei mene taas ihan niin kuin telkkarissa, ei. Ei minulla eikä varsinkaan pomolla joka on tänään ehtinyt jo polttaa lounaansa pohjaan (minkä seurauksena koko kerros löyhkää kärvähtäneiltä pavuilta ja paahtoleivältä) sekä hajottaa tietokoneensa. Omat murheet on astetta arkisemmat... Kameran johto on kaiketi eksynyt matkalaukkuun, joka taas odottelee upeassa pahvikääreessään postiin kantamista, eli kuvia ei ole hetkeen tiedossa. Sääli sääli, sillä seikkailin juuri maanantaina satumetsässäni kameran kanssa, joten materiaalia olisi kerrankin ollut tarjolla!

Metsä on ehkä ainoa asia jota täältä tulen kaipaamaan. Kavereiden lisäksi toki, mutta heistäkin monet ovat jo jatkaneet matkaansa toisiin maihin ja toisille mantereille. Luulisi ettei suomalaisena tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan metsän kaipuussa, mutta olenhan toisaalta ollut melkein vuoden Ranskassa, jossa kaupungeissa kaikki vihreä on puistoa ja metsä suuri kauhistuksen aihe. Monsieur näki täällä käydessään ympäröivässä metsässä jatkuvasti vaanivan uhan, lähes kauhuelokuvamaiset puitteet ja vaatikin mua lupaamaan etten yksin siellä pimeällä seikkaile. Joojoo... Itse en osaa monen monen partiovuoden jäljiltä enää juuri metsää pelätä (vaikka se silloin kymppivuotiaana olikin joka kerta yhtä vatsaavääntävä tunne, kun kyytiautot jättivät meidät pimeään metsänreunaan), olo on puiden keskellä paljon turvallisempi kuin kaupungin öisillä kaduilla, metroasemilla yms.

Tämä minun metsäni täällä on kuitenkin jotain ihan toista kuin perinteinen suomalainen vastineensa. Tämä on todellinen keskieurooppalainen Satumetsä! Polut kulkevat enimmäkseen säntillisessä ruutukaavassa, mutta jo parinsadan metrin jälkeen kaikki sivilisaation äänet katoavat jonnekin tuulen huminan ja lintujenlaulun alle. Ainoastaan Frankfurt Internationaalille saapuvat koneet onnistuvat ilmoittamaan olemassaolostaan etäisellä jymyllä. Tänne aina suuntaavat askeleeni kun pitkän työpäivän jälkeen silmät janoavat vihreää, keuhkot raitista ilmaa ja istumisen jumittamat raajat vetreytystä...

Kuvista saatte sitten ehkä nauttia kun minä ja laukkumme joskus täältä kotiudumme!

***

 

 

Pari tuntia myöhemmin: nysse laukku läks! Ei ollu lähelläkään painorajoitusta, joten omistajansa voi vihdoin huokaista helpotuksesta ja toivoa että vatsakin ymmärtäisi ettei tässä yhtään kenelläkään ole yhtään mitään hätää...

Tapahtui eräänä maanantaina

Heräsin aamulla ennen herätyskelloa (mitä tapahtuu keskimäärin aika harvoin näin työ(maanantai)aamuina), koska mietin pitäiskö se tyhjä kasvorasvapurkki pestä ja täyttää aurinkovoiteella jo nyt aamusta että voin laittaa ison matkalaukun Suomeen menemään heti tänään. Päätin kuitenkin, fiksusti ja kypsästi, että huomennakin ehtii. Ehdin sitten jopa syödä aamiaisen. Ja tsekata itseni sisään viikonlopun lennolle, panikoida vähän kun ensi viikon paluulennolle en tätä voinut tehdä (ehkä siellä Ranskassakin on tulostimia?) ja huomata että eihän mulla ole töihin eväitä...

Töissä soitin aamusta TNT:lle kysyäkseni hintaa matkalaukun lähetykselle. Tai no, yritin, mun puhelin ei toiminut ja pomo joutui tekemään sen mun puolesta. Hiukan alentuvasti myhäillen... Halvin hinta-arvio oli päälle sata euroa, joten päätin säästää vanhempani sydänkohtaukselta ja laittaa laukun postissa. Mikä tarkoittaa huomisia pakkaussulkeisia laukun ja vanhojen pahvilaatikoiden parissa, looking forward to it.

Ostin myös pomolle lounaaksi epähuomiossa paistettujen papujen sijaan ihan tavallisia papuja. Olin niin tyytyväinen kun en ainakaan ostanut chilipapuja niin kuin Zarina muutama viikko sitten, mutta herralle ei sitten tämäkään kelvannut. Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Thomas on oikeasti kiva ja symppis pomo, vähän vain..ruokatottumuksiltaan vajavainen! Ja tämä sattumus vain yksi tämän ei-niin-onnistuneen päivän ei-niin-onnistuneista osasista.

Pohdin kotimatkallani varavaihtoehtoa ensi sunnuntaille siltä varalta että matkalaukku onkin liian iso ryanairin mitoitusten mukaan. Kangaskassiin mulla ainakin pitäisi mahtua ihan kaikki tietokoneesta makuupussiin - enkä niiden lisäksi paljon bikineitä kummempaa ole viiden päivän rantalomalle raahaamassakaan - joten pahimmassa tapauksessa hylkään vanhan ja hyvin palvelleen laukun lentokentälle ja survon kamani kangaskassiin.

***

 

Kaikki tällainen muuttaminen, kamojen raijaaminen, pakkaaminen purkaminen lähettäminen, paikasta toiseen palloilu alkaa vähitellen käydä jonkin verran hermoille. Tykkään matkustaa ja nähdä maailmaa mutta välillä pitää saada myös palata kotiin, hengähtää, antaa pään levätä. Stressivatsani oireilee ja on lisäksi saanut seurakseen jomottavan päänsäryn - eipä ole mikään ihmekään kun päässä on enemmän ajatuksia kuin sinne kaiken järjen mukaan mahtuu...

 

Kotiin palattuani (tai no, ei tämä kyllä kodin statusta ansaitse, mutta menköön) mittailin firmalahjaksi saadulla puuviivottimella matkalaukkujani ja tulin siihen tulokseen että kumpikin läpäisee ainakin mittavaatimukset. Painoraja on sitten asia erikseen. Iso laukku on nyt yhtä villapaitaa vaille pakattu, menee edelleen melko väkivallattomasti kiinni ja jaksan yhä nostaa sen, eli mahdollisuudet ovat suuret että saan sen huomenna Suomeen menemään (sormet ristissä). Sen jälkeen voikin jo vähän huokaista helpotuksesta. Ei tämä nyt sen kummempaa ole, samaa sättäämistä kuin aina ennenkin.

 

 

 

p.s. Sain ruokaa, vaikkei eväitä ollutkaan: työkaveri oli lahjoittanut mulle vuosikerta-painonvartijoiden-tölkkikeiton. Joka oli jopa aika hyvää. Ei tämä päivä kai yhtään hullumpi ollut sittenkään.

Voihan pässin munat! !"&%§!%&$/

En kuulu enää Suomen sosiaaliturvaan. En kyllä minkään muunkaan maan, eipä silti. Eilen tuli Kelalta kirje (meille kotiin, jossa äiti sen avuliaasti avasi puolestani ja soitti paniikkipuhelun mulle kesken työillallisen), ja tänään aamulla yritin jostain rähmän ja ääntä käheyttävän liman keskeltä hakea tulenkatkuista äänensävyä kun soitin valituspuhelun Kelan asiakaspalvelunumeroon. Kauankos siinä sitten jaksoi olla kiukkuinen, kun jutteli vartin verran iloisella savolaisaksentilla rupattelevan tytön kanssa... Kuulemma tämä on ihan normikäytäntö kun menee ulkomaille palkkatöihin, kun siellä sitten kuuluu kyseisen maan sosiaaliturvan piiriin (paitsi että en kuulu täällä kun mut nimenomaan otettiin harjoittelijaks ja alle kaheks kuukaudeks ettei tarvi mitään sosiaaliturvamaksuja maksella, prkl) ja sitten Suomeen palattua voin hakea jollain Y9867878-lomakkeella turvaa uudestaan. Ei pitäis olla mitään ongelmia miksen sitä saisi, tai ainakaan sen normaalin yhden kuukauden käsittelyajan jälkeen - saanen epäillä, mun siskolla kesti Amerikasta paluun jälkeen KYMMENEN kuukautta saada kyseinen etuus takaisin...!

Ei paree sit paljon sairastella lähiaikoina! Tai kai sit vois johki Ruotsiin lähteä hoitoa kinuun eurooppalainen sairaanhoitokortti kourassa... Suurempi ongelma taitaa kuitenkin olla se, että asumislisää ei tipu ennen kuin olen taas sosiaaliturvan piirissä, ja opintorahasta taitaa vuokran jälkeen just joku kakskymppii jäädä käteen! Muutan roskikseen :(

Oh well, taas yks tämmönen "i-landsproblem" niin kuin tuleva kämppikseni kerran sanoi :D

Neljätoista ja puol työpäivää jäljellä!

Kumman syksyinen olo. Tällain heinäkuuksi siis... Ulkona sataa (säätiedotuksen mukaan ainakin torstaihin saakka), ja tekisi mieli puuhata. Syksy on vaan ihan ensteks paras vuodenaika, saan jotain ihmeellisiä energiapiikkejä ja kaikkia (muka)mahtavia ideoita. Tekee mieli ilmoittautua kaikille kursseille, yo-liikuntaa ja kielikeskusta myöten, mennä melomaan ja bingoon, opetella neulomaan ja leipomaan juustokakkua, tai sitten myös ihan vaan röhnöttää kotona hyvässä seurassa, telkkarin ja kynttilöiden äärellä viltin sisällä. Tätä viimeksi mainittua tuli harrastettua koko viikonloppu - ilman seuraa ja kynttiöitä tosin... Olin ihan umpiväsynyt, ja vaikka lauantaina lähdinkin eka kaupunkiin muka jotain kirppareita kiertään, jo numero kakkonen masensi mut kauppoja kaks kertaa kalliimmilla hinnoilla, joten palasin kotiin tuijottamaan leffoja ja tv5:in laatuohjelmaa kiisselikattilallisen ja viltin kanssa. Oli parasta ikinä!

Vasta eilen illalla, kahden koomapäivän jälkeen aloin tuntea jotain elonmerkkejä itsessäni, ja vietettyäni pari tuntia monsieur'n kanssa skypessä korjaten sen työhakemuskirjettä ja kääntäen Lumenen työnhakusivua ranskaksi, uskaltauduin vihdoin ulos. Ihanan raikas ilma ja metsässä täydellinen hiljaisuus. Suomesta ehdin Ranskassa kaipaamaan saunan lisäksi metsää. Ylipäätään sitä että luonto puhtaine järvineen on kaikkien tavoitettavissa, ei tarvi maksaa uimarannalle tai lenkkipoluille pääsymaksua. Kävelin mummovauhtia metsäpoluilla ja lepuutin silmiäni kaikessa vihreässä. Vaikka koti-ikävä edelleen myllertää, tuli ainakin hetkeksi ihanan rauhallinen ja seesteinen olo.

Eikä enää ole pitkä aika kotiin! 20. päivä elokuuta palaan Pirkkalan lentokentälle, josta seikkailu silloin vajaa vuosi sitten alkoi :)

En oo muuten vielä hehkuttanut täällä : mulla on kämppis ja meillä on jopa kämppä!!! Anna on hoitanut kaiken mallikkaasti, mun tehtäväni on ollut lähinnä antaa suostumukseni facebookin välityksellä. Tutkailin googlen kartalta tulevan asumuksemme sijaintia ja totesin päätyneeni noin 200 m päähän edellisestä Turun kämpästä.  Löytää sit ainakin öiseenkin aikaan kotiin!

Blaah

Voehan väsy, poru ja ahdistus! Tänään (ja eilen, ja toissapäivänä) kaikki ahistaa. Vaatteista lähtien: housut puristaa, paita on kulahtanut ja sandaalit rikki. Kaiken hyvän lisäksi sataa enkä tietenkään varustautunut kotoa lähtiessäni esim pitkähihaisella tai varsinkaan sateenvarjolla - jälkimmäisen sain sentään firman asiakaslahjakaapista lainaan. Kauniin helakanvihreän, joka ei värinsä puolesta kai sovi yhteen yhtään minkään kanssa, ainakaan mun punaisten housujen ja sinisen laukun kanssa... Töistä syöksyn suoraan keskustaan, lupasin mennä Carinan kanssa syömään johonkin aasialaispaikkaan, ja sillä on mun avaimet eli ei toivoakaan käydä kämpillä kääntymässä ja varustautumassa asiallisemmin. Lohduttaa sentään ajatus huomenna alkavasta viikonlopusta - en aio tehdä yhtään MITÄÄN! (ihan kuin se jotenkin eroaisi näistä muista päivistä, kun töistä tultuani nukun puolentoista tunnin päiväunia...?) Ja kolmen viikon päästä pääsen Montpellieriin viideks päiväks rannalle röhnöttämään :) Eikä kotiinkaan enää niin kovin pitkä aika ole!

Niin että turhaan valitan. Väsyttäis vaan niin vietävästi koko ajan. Mikä siinä on ettei koskaan muka ehdi  nukkua tarpeeks? Onneksi on tosiaan ollut kaveri kylässä, oon saanut yhden perinpohjaisen hieronnan ja iltaisin on juttu- ja hipatusseuraa. Ja suolakurkkupurkkikin aukesi kuin taikaiskusta <3

No joo, taidanpa pistää puljun kiinni ja lähteä tuonne sateeseen rynnimään.

Kuvakertomus, jatkoa

Taisin jäädä jonnekin perjantai-iltaan... Seuraavan päivän missiona oli löytää jonnekin veden äärelle. Joku oli netissä kovasti kehunut Grünen See nimistä pientä järvialuetta 15 minuutin junamatkan päässä Frankfurtista, ja kuvatkin olivat uskomattoman upeita, joten sinnepä siis mieli paloi. Mukaan ilmoittautui mun ja Maximen lisäksi David, ja kolmisin lähdettiin turisti-infon setän avuliaiden neuvojen siivittäminä pakoon keskustan tukahduttavaa ilmaa. Oikean pysäkin jälkeen löydettiin jopa oikea tie ja 20 minuutin marssimisen jälkeen eka järvi. Täällä vesi kuitenkin seisoi, haisi ja näytti niin kerrassaan vastenmieliseltä, että jatkettiin etsimistä. Monen eksymisen, muilta eksyneiltä toiveikkailta suunnan kyselemisen ja epätoivon hetken jälkeen löydettiin alla näkyvä järvi...



...mutta valitettavasti myös noin sata tuhatta muuta uimaria. Ja koska järvi on suojelualuetta, oikeita rantoja alueella ei luonnollisesti ole. Ihmiset olivat levittäytyneet rantapusikoiden joukkoon mustalaisleirimäisesti viltteineen, eväineen, mankkoineen ja koirineen. Me päätettiin virkistäytyä pika-pikaa ja kipitettiin sitten samantien takaisin juna-asemalle, suuntana tällä kertaa maauimala. Sielläkin kyllä porukkaa piisasi, mutta nurmikolle oli kuitenkin kivempi levittäytyä, kuin rantakaislikon, puskien ja mutaisen rannan keskelle!



Tämä kuva on Dreieichin uima-altaalta, ja antaa valheellisen kuvan lähes tyhjästä uima-altaasta. Väkeä on kesähelteillä kaikkina vuorokauden aikoina enemmän kuin tarpeeksi, mutta en anna sen häiritä. Ehdin kai sitten jo tottua Grenoblen kampuksen uima-altaalla vallineeseen hallitsemattomaan kaaokseen, jossa joka uimakerralla sain useamman potkun kylkeen, selkään tai milloin mihinkin raajaan... Täällä ei onneksi harrasteta liian kapeita uimaratoja, vaan altaassa porskutellaan edes-takas ristiin-rastiin kuin Tampereen Hämeenkadulla ikään!



Lauantai-iltana seikkailin Maximen kanssa Berger Strasse festissä keskustassa. Tarjolla oli jälleen epämääräinen, teematon katujuhla, pääosassa juominen ja syöminen sekä vaihtelevan tasoinen musiikki. Onnistuttiin viettämään täällä kaksi  tuntia, ja lopulta palattiin vikalla junalla kämpille viilentävään suihkuun!

Sunnuntaina ei tehty pitkästä aikaa yhtään mitään. Mitä nyt Maxime tosiaan asensi mun koneeseen kaiken maailman virustorjunnat jotka pistivät koneen aivan sekaisin. Ajatus kai on tärkein? Mutta tällainen leffa-mähöpäivä oli kyllä tarpeeseen, alkaa vähitellen jatkuva työnteko ja lomailu yhtä aikaa uuvuttaa.

Maanantaina sitten taas vuorossa enemmän toimintaa, kun lähdettiin Höchstiin (vanhaan kaupunginosaan Frankfurtin vastakkaisella laidalla, yhden suuntainen bussi-juna-toinen juna -matka 1,5h...) katsomaan linnafestivaalin päättävää ilotulitusta Angelikan kanssa. Törmättiin myös Suomi-tuttuihin, ja todettiin että onhan se Suomi-ilta pakko piakkoin järjestää! Ilotulitus oli niin mahtava, että multa sitten jälkikäteen kysyttiin olenko koskaan ennen moista nähnytkään kun silmät ja suu selällään sitä möllötin...

Keskiviikkona palattiin Höchstiin Heikin ja Johannan kämpille, mistä löydettiin myös Angelika ja Andrea sekä sekalainen seurakunta muita saksalaisia. Elämäni pelottavin ukonilma iski päälle heti kynnyksen ylitettyämme, ja lämpötila ja ilmanala kämpässä muistutti kovasti perisuomalaista saunaa... Karjalanpiirakat, pulla ja mustikkapiirakka maistuivat kyllä aivan taivaallisilta <3

Loppuviikosta vierailulle saapui myös Carina, joka pääsi samantien mukaan retkelle Heidelbergiin. Kaikki ovat kehuneet kaupunkia ihanaksi ja söpöksi ja vierailun arvoiseksi, ja tällä kertaa ei jouduttu pettymään. Päästiin lopulta erinäisten junaseikkailujen ja vahingossa ilmaiseksi saatujen lippujen "oston" jälkeen paikalle kahden maissa iltapäivällä, joten ensimmäiset kaksi tuntia kulutettiin mielialan nostattamiseen (lue: oluen ja pitkän lounaan nauttimiseen). Alkuillasta kiivettiin kaupungin kuuluisaalle rauniolinnalle, jota ihasteltiin jokunen tovi ennen kuin väsymys ajoi takaisin Frankfurtin junaan. Kuvia voi itse kukin käydä katsomassa facebookissa, hermo ei kestä lataa tänne!

Maxime lähti eilen aamusta (Herra myöhästyi ensin lennoltaan - enkä edes jaksanut ekan säikähdyksen jälkeen yllättyä että juuri hänelle kävi näin... pääs se sentään Ranskaan asti lopulta.), joten nyt olen ihan Suomi-seurassa! Eilen tehtiin kolmen tunnin "pikavisiitti" Frankfurtin eläintarhaan, ja tänään on vuorossa eksoottista kaupassakäyntiä (jääkaapissa oli aamulla pääpiirteittäin purkki soijamaitoa, hilloa ja pala pekonia) sekä kotoisan makoisan nakkikeiton kokkailua!

Kuvakertomus, osa 1

En saa mitään fiksua aikaiseksi. Kaikki mulle annetut hommat on erittäin ei-kiireellisiä, joten miksi pitäisin kiirettä niiden kanssa? Kun on olemassa myös facebook, miljoona kivaa blogia lueskeltavaksi, vie de merde hihiteltäväksi, unkarin tehtäviä netissä ihan vain äärettömän tylsistymisen varalle...

Olin kaksi päivää yksin toimistolla, ja pelotti vähän. Näin varjojen liikkuvan ja kuulin ääniä - sit piti vain laittaa musiikkia lujemmalle ja kutsua Maxime tänne ylös syömään! Tänään sain sitten tuliaisia pitkältä viikonloppulomalta palanneelta Zarinalta: sokerissa paahdettuja manteleita (namnamnam!!!), saksalaisia pikkuleipiä ja irttareita. Viimeksimainitut taitaa tosin päätyä tänään Suomi-illan viemisiksi. Eiks suomalaiset oo jotain karkkikansaa? Muhun ei oikein uppoa, varsinkaan tällaiset kipeen kirpeät hedelmäkarkit.

Laitan tähän nyt pari kuvaa, jotka kone sai ladattua eilen illalla ennen jumahtamistaan. Maxime on laittanut kaikkia jotain tosi nokkelia koneen suojaus- ja virustorjunta-jutskeleita mun koneelle (se rupes mun atk-tueks ihan lomansa piristykseks...), ja nyt ei enää mikään toimi, yyh!

Viikko sitten viikonloppuna päätettiin lauantaina lähteä hellettä uhmaten keskustaan syömään, palloilemaan ja katsomaan Saksa-Argentiina-peliä. Lopputulos oli, että 40 lämpöastetta oli kuitenkin vähän liikaa, ja ekan viidentoista peliminuutin jälkeen otettiin juna takas Dreieichiin. Jossa ei tietenkään ollut bussia odottamassa, joten käveltiin kolme kilsaa paahtavassa helteessä, melko heikossa hapessa kumpainenkin...



Lounaalla söpössä pikkuravintolassa Sachsenhausenissa. Viereisessä pöydässä istui kaksi suomenruotsalaista tyttöä ;)


Deutschlaaaand! Etsittiin Anttila-tyyppisestä marketista minituuletinta tai suihkupulloa tai mitä vaan viilentävää, mutta sieltä löytyi vain tämmöistä fani-kamaa... En ostanut, vaikka väri kivasti mätsäski naaman kanssa.

Samaisena lauantai-iltana päädyttiin hiukan toivuttuamme kattoterassille melko suomalaispitoisessa seurassa, ja saatiin siis kutsu tämän illan Suomi-iltaan. Sunnuntaina oli vuorossa Heiner-fest Darmstadtissa, vähän Frankfurtista etelään. Saavuttiin paikan päälle hyvin kuumissamme ja nälkäisinä iltapäivällä ja ostettiin makkaraa ja olutta ekasta kiskasta. Todetttiin melkein heti sen jälkeen että olis ehkä kannattanut odottaa vähän pidempään, kun koko festivaalialue oli yhtä ruokakojujen ketjua, toinen toistaan herkullisemman näköisiä! Vietettiin iltapäivä ja alkuilta aluetta kierrellen ja herkkuja maistellen. Mä ansaitsin respektiä huitaisemalla nassuun kokonaisen suklaaseen dipatun chilipalon - Maxime maistoi ihan vähän ja syöksyi samantien lähimmälle viinikioskille huuhtomaan polttelua pois. Oli kai se aika tulista, mutta auttoi mukavasti tukalaan kuumuuteen ;) Löydettiin myös ihan aito ranskalainen shamppanja- ja juustokoju, josta saatiin ranskankielistä palvelua kuohuvan kyytipojaksi, toisin kuin suurimmasta osasta näiden katujuhlien "ranskalaisista" crepes-kojuista... Illalla ostettiin vielä herkkuja kotiin viemisiksi ja napsittiin niitä iltapalaksi leffan kanssa.

Viikolla ohjelma on ollut lähinnä sellainen, että mä nousen seiskan-puol kasin aikaan, kaheksalta pusuttelen unisen kotimieheni ja lähden töihin. Maxime herää kun herää, yleensä just sopivasti pakkaamaan lounaan laukkuun ja kävelemällä mun toimiston pihalla olevalle suihkulähteelle evästämään mun kanssa. Iltapäivän se yleensä datailee, kattoo leffoja koneelta ja nukkuu päikkäreitä. Laittaa kyllä myös hyvää ruokaa ja tiskaa ja on muutenkin oikein mallikas kotimies! Mä palaan kämpille viiden-puol kuuden aikaan ja sit vaihtoehtoisesti mähöillään, lähetään uima-altaalle tai keskustaan. Ei mitään sen kummempaa...


Perjantaina oli sitten taas aika ulostautua paremmalla ajalla. Illansuussa saavuttiin kaupunkiin shoppailemaan Maximelle lisää kesävaatteita (vitsit oli hauskaa, en ollu koskaan oikein harrastanut mies-shoppailua, ja nyt pääsin saman tien personal stylistiks), minkä jälkeen seikkailtiin jälleen Sachsenhauseniin illallinen mielissä välkkyen. Kuva sillalta, taustalla näette osan keskustan pilvenpiirtäjistä.

Mä luulin osaavani tien Äpfelwein-kortteliin, mutta eksyttiin ja ehdittiin jo vähän kiukustuakin matkan varrella, ennen kuin pelastus löytyi bilekadun halvasta koktail-baarista. Saatiin myös suositus hyvään saksalaiseen ravintolaan, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin viereiseen saksalais-venäläiseen paikkaan, jonka isäntä tarjosi meille digestiivi-snapseja useamman kierroksen. Ilmeisesti se luuli että mä olen venäläinen...

Jatkoa seuraa, kunhan saan lisää kuvia ladattua. Nyt pitäis kai ainaki esittää tekevänsä töitä hetken aikaa?